Teoksessa kehitellään väitettä, jonka mukaan oikeuden tradition ja tulkintaskeeman väliin voidaan ennakko olettaa ”normien parvia”. Viimeksi mainitulla ei tarkoiteta systeemiksi jäsentynyttä normikokonaisuutta, jollaisena voidaan pitää esimerkiksi hierarkkisesti järjestäytynyttä modernia oikeutta oikeusjärjestyksenä. Kyseessä ei myöskään ole pelkkä satunnaisuuksille altis normien ”kasa”, jonka kuuluminen oikeuteen voidaan saattaa kyseenalaiseksi kausaalidisipliinin suoran soveltumisen vuoksi. Teoksessa väitetään, että välimuotoiset normatiiviset kokonaisuudet ovat oikeustieteen paradigmaan kuuluvia sovelluksia, joiden taustalla vaikuttaa parviperiaate. Kourallinen normeja on oikeusteoreettinen tutkimus, joka pyrkii antamaan vastauksen muun muassa kysymyksiin, millainen periaate parviperiaate on, millaisten oikeuttavien argumenttien ja todisteiden tuella voimme olettaa sen osaksi oikeustiedettä, ja miten parviperiaate muuttaa käsitystämme oikeusjärjestelmästä.

Oikeusteoreettisille tutkimuksille on tyypillistä tarkastella tutkimusaihetta niin, että kosketuspinta-ala ulottuu yleisestä filosofian tutkimuksesta lainopin käytäntöihin saakka. Teoksessa sovelletaan oikeusteorian tutkimusasetelmaa parviperiaatteeseen. Yhtäältä periaate hakee yhtymäkohtia muun muassa Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofian perheyhtäläisyyteen, mielenfilosofiaan sekä Thomas S. Kuhnin tieteen paradigmaa käsittelevään tieteenfilosofiaan. Toisaalta parviperiaatteella on lainopissa suora soveltamisoikeudellinen käytettävyys, sillä periaatteella on merkityksellinen käyttötapa yleisenä tulkintaperiaatteena. Ideaa normien parvista havainnollistetaan teoksessa lähemmin kolmen esimerkin avulla: Hans Kelsenin ”puhtaaseen oikeusoppiin” kuuluvan kognitiivisen oikeuslauseen ja sen väittämisen yhteydessä esiintyvän episteemisnormatiivisuuden kannalta, Aulis Aarnion analyyttisen hermeneutiikan yhteydessä sekä tasa-arvoperiaatteen kielipelillisen esiintymisen muotona.