Emeritusprofessori Lauri Hannikainen on laatinut perusteellisen tutkimuksen Suomen jatkosodan kansainvälisoikeudelliseksi arvioimiseksi.
Tutkimus paneutuu sekä siihen, voitiinko jatkosotaan lähteminen oikeuttaa vuonna 1941 voimassa olleen kansainvälisoikeudellisen normiston näkökulmasta, että kysymykseen sotavankien ja siviiliväestön kohtelusta Suomen miehittämillä alueilla. Lisäksi siinä analysoidaan Pariisin rauhansopimukseen johtaneita neuvotteluja ja sopimuksen sisältöä. Vastasivatko nämä kansainvälisen oikeuden rauhansopimuksille asettamia kriteereitä?
Työ on perusteellisin jatkosodan oikeudellisia näkökohtia tarkasteleva tutkimus, jonka tunnen. Samalla se myös ottaa huomioon eri tutkijoiden vuosien aikana ilmestyneet sotavankikysymystä ja siviilien asemaa koskevat tutkimukset. Se on myös käynyt vertaisarvioinnissa historiantutkijalla, joka on todennut työn historialliset taustat oikein kuvatuiksi.
Hannikainen on pitkän uransa aikana usein palannut Suomen kykyyn ja pyrkimykseen soveltaa sodan oikeussääntöjä. Hänet tunnetaan myös kriittisestä asennoitumisestaan sodan jälkeisen ajan sotaa koskevaan ”patrioottiseen” historiankirjoitukseen.
Tässä työssä hän summaa vuosien tutkimustyön tulokset, pyrkien mahdollisimman objektiivisesti ja käytettävissä olevaan aineistoon pohjautuen tarkastelemaan Suomen valmiutta tuolloin voimassa olleen voimankäyttöä koskevan kansainvälisen oikeuden noudattamiseen.
Hannikainen on varovainen oikeudellisten johtopäätösten tekemisessä. Tulkintoihin ja niiden arviointiin vaikuttaa kuitenkin kansainvälisen oikeuden historiassa käytävä keskustelu sotien välisen ajan oikeuden sisällöstä. Myös tähän keskusteluun työ tuo oman panoksensa. Ennen kaikkea teos on kuitenkin suunnattu suomalaisille, ja Suomessa käytävään keskusteluun. Se onkin erityisen tervetullut nyt kun sodan oikeussääntöjen ajankohtaisuus on korostunut Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan ja Suomessa käydään keskustelua Suomen velvoitteista tuoreen NATO-jäsenyyden myötä.
