Shakespearen vimmaisten ja terävien kuningasnäytelmien komea päätösosa on esikuvaansa kunnioittava poliittisen nuorallatanssin taidonnäyte.
KARDINAALI WOLSEY:
Oi, miten kurja on se raukka, jonka onni riippuu
ruhtinaiden suosiosta! Heidän hymynsä,
jonka lämpöön pyrimme – heidän herkän puolensa –
ja heidän tuomansa tuhon väliin mahtuu
enemmän pelkoa ja tuskaa kuin sota tai naiset
saavat aikaan; ja kun hän viimein lankeaa,
hän lankeaa kuin Lucifer, vailla toivoa.
Kuudesta vaimostaan tunnettu kuningas Henrik VIII (1491–1547) on Shakespearen näytelmässä monisärmäinen, kunnioitettava hahmo. Hovin ja kirkon valtajuonitteluun kytkeytyy kuninkaan avioero katolisesta Katariina Aragonialaisesta sekä uusi suhde Anne Boleyniin, josta tuli kuningatar Elisabet I:n äiti. Teos on kirjoitettu Elisabetin seuraajan Jaakko I:n valtakaudella.
Henrik VIII:n elämäntarinan suurimpia tragedioita lienee, että epätoivoisessa kamppailussaan saada miespuolinen perillinen ja toteuttaa sukunsa unelma hän joutui uhraamaan läheisen ystävänsä ja neuvonantajansa, Thomas Moren. Samalla hän reformoi kirkon ja 'puhdisti' uskon, johon hän ei sydämessään kuitenkaan itse kääntynyt, kirjoittaa filosofian tohtori Maria Salenius esipuheessaan.