Tutkimus tarkastelee armahdusta 1700-1800-luvun vaihteen vallankumousten jälkeisenä valtiosääntöoikeudellisena ilmiönä ja Suomen oloihin yhdistyvänä erityisenä valtiollisena instituutiona 1917-1921. Suomessa oli noin vuoden ajan kaksi rinnakkaista armahdusmenettelyä ja kaksi rangaistusten täytäntöönpanon järjestelmää. Rinnakkaisuudet ja niiden tulkinnat vaikuttivat vuoden 1919 hallitusmuodon 29.1 §:n presidentin armahdusvallan tulkintaan ja käyttöön.

Kohteina ovat armahdusvallan säännös, sille annettu tulkinta ja tulkinnan taustalle jäävä tosiasiallinen käytäntö. Armahduksen historia on edellyttänyt instituutiolle ominaista kykyä uusiutua ja muuntua. Armahdus on 1800-luvulta alkaen myös ollut perustuslain määrittämä instituutio ja valtiollinen valtaoikeus. Armahdus on samalla yleisen lain ja jonkin erityisen oikeudenmukaisuuden välistä sovittelua. Valtiosääntöoikeus alana tarkastelee ylimpien valtio-orgaanien vakiintunutta käytäntöä. Käsitteet armahdus, amnestia ja abolitio eriyttävät tutkimuksessa monarkin prerogatiivin ja presidentin valtaoikeuden toisistaan. Armahdus on vallanjakoa, kansansuvereniteettioppia, valtiosääntöasiakirjoja ja monarkkista prinsiippiä vanhempi ilmiö.