Suomalainen urheilu syntyi neljän jalan varassa talvella 1865. Senaatti sponsoroi Hämeenlinnan raveja, ”ensimmäisiä virallisia” kilpa-ajoja, kuten lehdessä kirjoitettiin, ”sikäli kuin voidaan pitää virallisena sitä, että pyritään tässä maailmassa juoksemaan toisten ohi”. Näin alkunsa saaneiden valtionajojen verkosto kattoi kohta koko maan.

”Pitkänpyöreä, tavallisesti kilometrin pituinen kilparata luodaan jäälle helmi- tai maaliskuussa, palkintotuomarien sekuntikello antaa päätöksen, ja tiheään ahtautunut katselijajoukko tervehtii voittajaa eläköönhuudoilla”, selosti Zachris Topelius ravisportin tapoja.

Maamme ensimmäiset urheilusankarit olivat siis hevosia. Varhaisimmat valmennusohjeet koskivat hevosia; ennätystilastoja käytiin pitämään hevosten tähden; kansainväliset kilpailukontaktit solmittiin hevosia ajamalla; urheilijoiden lääketieteellinen huolenpito lähti liikkeelle hevosista; ja myös urheilukritiikki käynnistyi kilpa-ajojen myötä.

Ravureiden rinnalle ilmaantui vähitellen ihmisurheilijoita. Hevosten esimerkistä hyötyivät niin ihmisjuoksijat, hiihtäjät, luistelijat kuin pyöräilijätkin. Sekunteja vastaan kamppaillut kavioeläin oli modernin urheilijan prototyyppi, ihailijoiden mukaan ”oikea juoksukone”.