Juostiinko Suomessa ennen Hannes Kolehmaista? Kansanperinne tuntee hevosta joutuisampia rahvaanmiehiä, mutta oliko itseään kunnioittavilla ihmisillä mitään syytä juoksuaskeliin?
Varhaisimmat kilpailut aikaa vastaan saapuivat rajojen takaa. Suomessakin vieraili ammattilaisia, miehiä ja naisia, joiden vauhtia kummasteltiin kaduilla ja toreilla. "Koska tällaista taitoa ei ole täällä ennen nähty, toivotaan lukuisaa katsojain joukkoa." (Åbo Tidningar 1828)
Sakari Topelius suhtautui "pikajuoksijoihin" epäillen. Joitakin jäljittelijöitä he silti saivat, ja kotimaisin voimin kilpailtiin 1870-luvulta lähtien. Niistä pyrähdyksistä on iso harppaus vuoden 1906 maratonkokeiluun ja Paavo Nurmen ajan urotekoihin. Miten on siis mahdollista, että juoksupuuhien katsottiin kohta todistavan suomalaisesta sisusta?
Tarkastelu laajenee ruumiillisten käytäntöjen kulttuurihistoriaksi. Pitkänmatkanjuoksun hieman naurettavat ensi askeleet maassamme on ymmärrettävä talonpoikaisen yhteisön näkökulmasta. Vanhan kansan kestävyyttä ei mitattu sekunneissa eikä edes minuuteissa.
Siitä kertoo Elias Lönnrotin - jalkapatikan asiantuntijan - tallentama sananparsi: "Hiljaa kylään kerkiää, juosten tielle jätetään."