Hallintotuomioistuinten menettelystä säädetään 1996 joulukuussa voimaan tulleessa hallintolainkäyttölaissa. Tämän lain lisäksi muutoksenhakuasioiden käsittelystä on runsaasti muuta lainsäädäntöä. Lain keskeisiä menettelysäännöksiä tuomioistuimen selvittämisvelvollisuudesta, suullisen käsittelyn järjestämisestä sekä osapuolten asemasta prosessissa sovelletaan yleisesti kaikissa hallintolainkäyttöasioissa. Koska menettelysäännökset ovat suppeita ja puitelainsäädännön omaisia, ratkaisutoiminnassa merkityksellisiä ovat oikeuskäytännössä syntyneet oikeusperiaatteet. Tällainen menettely ei ole prosessin osapuolten kannalta selkeää. Väitöskirjatutkimuksessa tarkastellaan keskeisten menettelysäännösten kehittämistarpeita lähtien erityisesti perustuslain 21 §:ssä säädetystä velvoitteesta turvata lailla oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutuminen. Hallintolainkäytössä käsiteltäviä asiaryhmiä ominaispiirteineen tarkastellaan tarkemmin ryhmiteltyinä kunnallisvalitukseen, sosiaalivalitukseen ja verovalitukseen. Tarkastelulla havainnollistetaan tuomioistuimen toimivallassa ja siten myös virallisperiaatteen toteutumisessa olevia huomattavia käytännön eroja. Keskeinen näkökulma hallintolainkäytön kehittämiseen on ratkaisutehokkuuden ajallinen ja sisällöllinen parantaminen. Nykyisin useimmat asiat käsitellään samassa laajuudessa kahdessa peräkkäisessä, samalla tavoin organisoidussa tuomioistuinasteessa. Tehostamistarpeita tarkastellaan myös suhteessa ihmisoikeussopimuksen soveltamiskäytännössä kehittyneisiin kantoihin koskien erityisesti 6.1 artiklassa säädettyä käsittelyn joutuisuutta sekä suhteessa yhteisön oikeuden tehokkuusperiaatteeseen. Juttujen viipymistä tarkastellaan lisäksi pienimuotoisen empiirisen tutkimuksen avulla, jossa aineistona on käytetty Hämeenlinnan hallinto-oikeuden vuosina 2000-2002 hallintovalituksena ratkaisemia asioita sekä näiden jatkovalituksia. Tutkimuksessa esitetään hallintolainkäytön menettelysäännösten ja oikeussuojakeinojen täsmentämistä ja täydentämistä.