Väitöskirja Venäjän sotilasstrategia muutoksessa – Tulkintoja Venäjän sotilasstrategian perusteiden kehityksestä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Everstiluutnantti (evp) Pentti Forsström (s. 1962) on yleisesikuntaupseeri, joka on palvellut muun muassa Maanpuolustuskorkeakoulussa opettajana ja tutkijana, sotilastiedustelun eri tehtävissä, Suomen puolustusasiamiehenä Venäjällä ja Valko-Venäjällä sekä opiskellut Venäjän asevoimien yleisesikunta-akatemiassa.
Väitöskirjassa selvitetään, miten Venäjän sotilasstrategian perusteet ovat kehittyneet Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tarkasteltavina perusteina ovat sodan paradigma, sotilaallinen pidäke, sotilaallisen voiman käyttö ja sen kehitys loppuvuoteen 2016 mennessä.
Väitöksen mukaan Venäjän sotilasstrategia määritellään osana sotilaspolitiikkaa tapahtuvaksi, Venäjän ylimmän sotilaallisen johdon toiminnaksi ja sotilaallisen voiman avulla tapahtuvaksi vaikuttamiseksi, joka kohdistuu Venäjän sotilaallisiin vaaroihin ja uhkiin, ja jonka tavoitteena on Venäjän sotilaallisen turvallisuuden ylläpitäminen. Sotilasstrategia on asevoimien ja niiden käytön muodostama vaikutusjärjestelmä, joka kohdistuu arvioituihin vaaroihin ja uhkiin Venäjän sotilaalliselle turvallisuudelle. Työssä tarkasteltiin sodan paradigman, sen ennaltaehkäisyn ja asevoimien käytön perusteiden muutoksia sekä analysoitiin asevoimien kehittämistä ja sotilaallisen voiman muutosta.
Venäläisen sodan paradigmassa oleellinen muutos on siinä, että rauhan ja sodan välinen rajapinta on hävinnyt. Aseteknologian kehittymisen ohella sotalaitosjärjestelmän muutos mahdollistaa sotilaallisen voiman aiempaa nopeamman ja yllätyksellisemmän käytön. Muutos merkitsee sitä, että niin sanottu sodan uhka-aika on sekä käsitteellisesti että varsinkin käytännössä jäänyt historiaan. Sodan paradigmasta tehdyt johtopäätökset on toteutettu sotilaallisessa toiminnassa.
Venäjä on kehittänyt strategisen pidäkejärjestelmän, jolla pyritään yhtäältä suotuisien olosuhteiden luomiseen ja toisaalta turvallisuutta vaarantavan tai uhkaavan tilanteen ennakoivaan hallintaan. Pidäke on muuttunut strategisiin ydinaseisiin turvautumisesta Venäjän kansallisen turvallisuuden politiikan kokonaisvaltaiseksi keinovalikoiman käytöksi, jossa sotilaallinen voima on yksi elementti.
Venäjän sotilasstrategiassa on tapahtunut muutos, jossa sotilaallisen voiman pidäkkeellinen funktio pystytään muuttamaan viiveettömästi asevoimien ennakoivaksi käytöksi, ja joka ilmentää siirtymistä välillisestä vaikuttamisesta nopeaan ja välittömään vaikuttamiseen.
Asevoimien uudistustoimet on kohdistettu jatkuvan valmiuden aikaansaamiseen, minkä ytimessä oli taisteluvalmiuden parantaminen. Oleellinen muutos asevoimien suorituskyvyn ja valmiuden johtamisen osalta oli se, että Venäjä siirtyi alueelliseen vaikutusjärjestelmään – strategisen suunnan voimaryhmiin. Sotilaspiirin alueella olevat, tavanomaisin asein varustetut joukot alistettiin operatiivis-strategiselle johtoportaalle.
Venäjän käytettävissä olevat resurssit sanelevat sotilaallisen voiman määrän. Suorituskyvyn mittarina ei enää ole sotilaallisen voiman miesvahvuuden, organisaatioiden ja aseiden määrä. Suorituskyvyn perustana on, että organisaatio, aseistus ja kalusto sekä henkilöstö ovat keskinäisessä tasapainossa. Venäjä pyrkii kehittämään suorituskykyjä, joilla pystytään ennalta vaikuttamaan häiritsevästi tai lamauttavasti tai jopa tuhoavasti sotilaallisen toiminnan kohteeseen ennen kuin se muuttuu sotilaalliseksi uhaksi Venäjän sotilaalliselle turvallisuudelle. Sotilaallisen voiman tehokkuutta pyritään ylläpitämään ja lisäämään organisaation toiminnallisen tarkoituksenmukaisuuden ja yhteisvaikutuksen lähtökohdista, aseiden ja kaluston teknisiä ominaisuuksia parantamalla sekä henkilöstön koulutustasoa nostamalla.
