Boken handlar om hur s.k. rena ekonomiska skador ersätts enligt vår skadeståndslag. I boken påstås att våra regler bygger på en föråldrad samhällssyn. I dag representerar ”icke-fysisk förmögenhet” stora ekonomiska värden. Hos oss får ”rena” ekonomiska intressen inte ett adekvat skadeståndsrättsligt skydd. Att låta stela indelningar i olika skadetyper styra vilka skador som ska ersättas strider mot ett modernt skadeståndsrättsligt tänkande.

Våra regler om ersättning av rena ekonomiska skador är i ett internationellt perspektiv rätt speciella. Endast i den svenska skadeståndslagen finns liknande bestämmelser. Motsvarande schematiska regler saknas i t.ex. dansk och norsk rätt trots att den skadeståndsrättsliga lagstiftningen där i övrigt påminner om vår. Människorättskonventionerna, EU-lagstiftningen och Europadomstolarnas praxis ställer nya krav på vår skadeståndsrätt. I längden går det inte att ignorera den rättsliga omvärlden.

I boken visas att en ändring av skadeståndslagens bestämmelser om ersättning av rena ekonomiska skador inte leder till det skadeståndsrättsliga kaos som ibland har utmålats. De klassiska lärorna om skadeståndets begränsning innehåller effektiva verktyg för att förhindra överdimensionerade skadestånd. I boken diskuteras bl.a. hur culpa- och adekvanslärornas balanserade argumenteringsmönster kan användas för att testa skadeståndets gränser.

Rättspraxis har en central betydelse i boken. Skadeståndslagens bestämmelser om rena ekonomiska skador visar sig ibland vara svåra att tillämpa. Vad har i praxis ansetts vara ”en straffbar handling”, ”myndighetsutövning” eller ”ett synnerligen vägande skäl”? När har ett skadeståndsyrkande kategoriserats som avtalsbaserat och när har det bedömts som utomkontraktuellt? Tolkningarna som kan gå i olika riktningar har stora skadeståndsrättsliga konsekvenser.

Boken är avsedd för lagstiftaren, domstolar, advokater och forskare. Tyngdpunkten ligger i finsk rätt men beröringspunkterna med den svenska skadeståndslagen är uppenbara.

---

Puhtaasta varallisuusvahingosta puhutaan silloin, kun taloudellinen vahinko ei ole yhteydessä mihinkään henkilö- tai esinevahinkoon vaan vahinko kohdistuu suoraan taloudellisiin etuuksiin. Kirja käsittelee puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuutta. Tämän päivän yhteiskunnassa nämä taloudelliset vahingot edustavat suuria taloudellisia arvoja, jotka vahingonkorvauslain puitteissa eivät saa niille kuuluvaa vahingonkorvausoikeudellista suojaa, vaan niiden korvattavuuden edellytykseksi on asetettu erityisiä rajoituksia.

Kirjan keskeinen väite on, että vahingonkorvauslain rajoitussäännös ei ole ajan tasalla. Vahingon korvattavuuden sitominen karkeaan vahinkotyyppijaotteluun ei vastaa modernia vahingonkorvausoikeudellista ajattelua. Ruotsin vahingonkorvauslakia lukuun ottamatta muualla Euroopassa ei ole vastaavaa kaavamaista rajoitusta, ja myös ihmisoikeussopimukset, EU-lainsäädäntö ja eurooppatuomioistuinten käytäntö edustavat modernimpaa käsitystä kuin meidän vahingonkorvauslakimme.

Kirjassa osoitetaan, että vahingonkorvauslain muuttaminen ei aiheuttaisi kaaosta, vaikka niinkin joskus on väitetty. Oikein käytettyinä klassiset opit vahingonkorvausvastuun rajoittamisesta tarjoavat tehokkaita välineitä yllättävien ja ylisuurten vahinkojen rajoittamiseksi. Kirjassa analysoidaan, miten etenkin tuottamus- ja adekvanssioppien argumentaatiomalleja voidaan hyödyntää ja kehittää.

Oikeuskäytännön tarkastelulla on kirjassa suuri merkitys. Siitä välittyy kuva tuomioistuinten tulkintojen ennakoimisen vaikeuksista. Millä edellytyksillä vahinkoja korvataan? Mitä on oikeuskäytännössä pidetty ”rangaistavaksi säädettynä tekona”, ”julkisen vallan käyttämisenä” tai ”erittäin painavana syynä”? Näistä korvattavuuden peruskäsitteistä on eri suuntiin meneviä tulkintoja.

Kirja on tarkoitettu niin lainsäätäjille, tuomioistuimille, asianajajille kuin tutkijoille.
Vaikka Ruotsin lainsäädäntö on lähes samanlainen, kirjan pääpaino on Suomen oikeudessa ja oikeuskäytännössä.