Väitöksen aihe käsittelee kuntasektorilla jo pitkään toteutettuja erilaisia markkinasuuntautuneita palvelujen ohjausmuotoja. Ajankohtaisen aiheesta tekee käynnissä oleva kunta- ja palvelurakenneuudistus, jossa teema on nostettu esille toiseen kertaan maamme kuntasektorin historiassa. Paljon huomiota ovat saaneet erilaiset tilaaja-tuottajamallit. Niiden lisäksi palvelusetelit ovat alkaneet yleistyä joissakin kunnallisissa palveluissa. Tutkimus käsittelee näiden mallien teoreettista pohjaa, näennäismarkkinoita.

Tutkimuksessa pohditaan näennäismarkkinoiden tehokkuuteen liittyviä rajoitteita sekä teoriassa että käytännössä sekä kuntasektorin mahdollisuuksia näennäismarkkinoiden säilyttämiseen. Näennäismarkkinoita ei ole aina onnistuttu muodostamaan muun muassa siitä syystä, että palvelulle ei ole syntynyt todellista vaihtoehtoista tuotantoa. Muita rajoitteita aiheuttavat mm. julkisten ja yksityisten tuottajien erilainen markkina-asema toisiinsa nähden sekä julkisen tilaajan kyky tulkita palvelun käyttäjän tarpeita oikein. Toisaalta näennäismarkkinoilla voidaan onnistua joissakin tapauksissa poistamaan sellaisia ongelmia, joita esiintyy markkinoilla. Tällaisia ovat esimerkiksi monopolin kontrollointi, palvelun tuottajiin ja palvelun laatuun liittyvän tiedon hallinta.

Tutkimukset osoittavat, että kilpailun aiheuttama epävarmuus heijastuu tuottajaorganisaatioihin ja henkilöstöön heikentäen kokonaistehokkuutta, mikäli palvelujen tilaajan ja tuottajan välinen luottamus menetetään. Tilaaja-tuottajamallien luominen voi pahimmillaan kasvattaa organisaatiokustannuksia ilman, että sillä saavutetaan selkeitä hyötyjä.

Tilanteissa, joissa markkinaistamisella voidaan saavuttaa hyötyjä, ongelmaksi voi muodostua näennäismarkkinoiden ylläpito. Se edellyttää aktiivista tilaajan toimintapolitiikkaa. Mahdollisuudet näennäismarkkinoiden säilyttämiseen kuntasektorilla rajoittuvat riittävän pitkiin sopimusjaksoihin, strategisesti oikein mitoitettuun kilpailuttamiseen sekä puitesopimusten ja palvelusetelin kaltaisiin ratkaisuihin.