Joutilaan ja ylellisen elämän mielikuvilla flirttailevassa julkisuudessa arjen häivyttämisen ´henkisen puolen´ hoitavat viihdeteollisuuden työläiset, ´julkkikset´. Heidän on saatava elämänsä näyttämään makealta ja kepeältä, voidakseen uskottavasti mainostaa rahvaan tavoittamattomissa olevaa yläluokan elämäntapaa.

Vapaan markkinatalouden taikalyhdyt, näyteikkunat ja mainokset luovat koreita fantasmagorisia mielihalukuvia makeaa joutilasta elämää janoaville silmäpareille. Maagisia rituaaleja jäljittelevät urheilukisat ja poptähtien esiintymiset pumppaavat onttoihin sieluihin kilpailu- ja markkinahenkeä rahat pois -rahvaalta periaatteella.

Vaikka julkisuutta on enemmän kuin koskaan, olemme hukkumassa kaiken maailman salaliittoteorioihin. Poliittinen eliitti ei luota kansaan, eikä kansa eliittiin. Tarjoilevatko joukkoviestimet vääriä viestejä suhteessa ihmisten arkielämään?

Lukeeko perustuslaissa, että vain televisiossa edukseen esiintyvät ovat kelvollisia päättämään parhaista tavoista hoitaa yhteisiä asioita? Kenen käskystä televisioesiintyminen on hyväksytty uudeksi ”seulaksi” tai ”mustaksi listaksi,” jonka perusteella yhteisistä asioista päättäviä valitaan eduskuntaan ja kunnanvaltuustoihin?

Ripaus seksikyyttä on eduksi myös politiikan toimittajan imagolle, jotta katsojat pysyvät vastaanottavaisina ja hyvällä tuulella. Mielihalukuvien markkinoinnin kaavaan on myös julkisuuden kipeydestä kärsivien poliitikkojen alistuttava, kun kuluttajia myydään mainostajille. Vain yksi on julkisuuskuvasta poissa, julkisuusteatteria ohjaavat vallan omistajat.

Näissä vuosien 2016–22 aikana syntyneissä ”Varjojen teatteria näkyjen torilla” -esseissä liikumme median luoman varjojen teatterin suhteissa ja suhdanteissa. Tästä näkökulmasta Platonin 2400 vuoden takainen luolavertaus on täydellinen tv-kotikatsomoyhteiskunnan kuvaus, hienointa mediakritiikkiä kautta aikojen.