Lumolaidun-tutkimushankkeen lähtökohtana oli kehittää niittyjen sekä metsä- ja rantalaitumien laiduntamisen ohjeistusta siten, että se on nykyistä paremmassa tasapainossa luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen ja kotieläintuotannon välillä. Tutkimusosioissa selvitettiin kohdealueiden rehuntuotantokykyä, eläinten lisärehun tarvetta ja sen vaikutuksia laidunalueiden ravinnetaseeseen, laiduntamisen vaikutuksia alueiden kasvi- ja eläinlajistoon, linnustoon, maaperään sekä vesistöjen ravinnepitoisuuteen. Merenrantaniityillä sekä niitto että laidunnus ovat osoittautuneet toimiviksi hoitomuodoiksi. Parhaimmat tulokset saavutetaan, kun eri hoitomuotoja käytetään yhdessä. Jatkuva hoito on edellytys sekä lajiston monimuotoisuudelle että maiseman säilymiselle avoimena ja matalakasvuisena. Hoidon jatkuminen on olennaista myös uhanalaisten lajien kannalta. Pitkään jatkuva laidunnus ei yksistään takaa kasvillisuuden monipuolistumista, mikäli laidunnuspaine on liian alhainen. Eläintiheys tulee sovittaa vastaamaan laitumen rehuntuottokykyä. Osalla rantaniityistä melko alhaisetkin eläintiheydet, noin 0,5 eläintä/ha, näyttävät pitävän kasvillisuuden tavoitellun matalana kunnostusvaiheen jälkeen. Kullekin niittytyypille ja kullekin laitumelle olisi löydettävä sopiva hoitomuoto, hoidon intensiteetti tai sopiva laidunnuspaine, ottaen huomioon alueen kosteusolot, maaperä ja sääolosuhteet. Hoidetuilla rantaniityillä havaittiin olevan huomattava merkitys uhanalaisten lintulajien elinympäristönä. Seitsemän uhanalaista lajia esiintyi tutkituilla laitumilla. Tärkeimpiä ovat etelänsuosirri (Calidris alpina schinzii) ja mustapyrstökuiri (Limosa limosa), joiden pesimäkannat painottuvat Suomen näkökulmasta Perämeren rannikolle ja tutkimuksen kohteena oleville alueille. Molemmat lajit hyötyvät rantaniittyjen hoidosta. Tohmajärven niitty- ja metsälaidunkoe toteutettiin 1994–2005 selvittämään pysyvän koejärjestelyn avulla voitaisiinko perinteisen tyyppistä laidunnusta yhdistää kannattavasti luonnon hoitoon. Tohmajärven laidunkokeessa oli niittyalaa yhteensä 3,9 ha ja metsiä enimmillään 13,3 ha. Emojen kuntoutuminen metsä- ja niittylaitumilla oli selvästi heikompaa kuin vastaavissa kokeissa viljelylaitumilla. Rehun määrä ja sen laatu (sulavuus, D-arvo, raakavalkuainen) rajoittivat emojen kuntoutumista. Vasikat kasvoivat kuitenkin hyvin, mikä johtui sekä emojen hyvästä maidontuotannosta että metsäjaksojen lyhyydestä. Niityn tuotto oli noin 40–50 % peltolaitumen tuotosta ja parhaiden metsälaitumien tuotto oli 5–20 % viljelylaitumien tuotosta, mitä voidaan pitää etenkin niityn osalta huomattavana. Nurmen korkeus oli hyvä indikaattori rehun riittävyydestä ja nurmen tuotosta ja nurmitikku oli hyvä ja helppo tapa mitata rehun määrää. Nurmen korkeusmittausten hajonta kuvasi myös kasvuston monimuotoisuutta. Nykyisten säännösten mukaan ympäristötuen erityistukea saavilla perinnebiotoopeilla lisärehun antaminen on pääsääntöisesti kielletty. Kiellon perusteena on rehevöitymisen estäminen. Kuitenkin laitumille tehdyissä ravinnetaselaskelmissa vasikoille annetun lisäväkirehun mukana tuleva fosfori muodosti vain marginaalisen osan alueen kokonaisfosforikuormituksesta. Vasikoiden lisäväkirehuruokinta alueilla saattaisi olla perusteltua ainakin laidunkauden loppupuolella. Tutkimuksen perusteella vasikoiden lisäväkirehu ei rehevöitä luonnonlaitumia, vaan avainasemassa ovat kivennäiset. Luonnonlaitumilla kannattaa mahdollisuuksien mukaan käyttää vähäfosforista kivennäistä, käyttää katettuja ruokintapaikkoja ja tarjota kivennäistä vain tarpeen mukaan. Taivalkoskella tutkittiin perinteisen ja ympärivuotisen metsälaidunnuksen vaikutusta luonnon monimuotoisuuteen. Tulosten perusteella metsälaidunten kasvilajiston kannalta oikein toteutetusta laidunnuksesta on selkeää hyötyä. Hyötyinä voidaan nähdä mm. lajimäärän kasvu, diversiteetin kasvu, peittävyyden pieneneminen, kasvava lahopuuston määrä ja maiseman avartuminen. Ympärivuotinen metsälaidunnus poikkeaa perinteisestä talviaikaisen lisäruokinnan ja kuormituksen myötä. Tähän on mahdollista vaikuttaa järjestämällä erillinen laidunalue talviaikaiseen käyttöön. Talvilaidunalueeksi tulee aidata alue, jolla on vähiten arvoa luonnon monimuotoisuuden kannalta. Alueen koko tulee määrittää tapauskohtaisesti, ja sen tulee olla riittävän laaja, jottei ympäristökuormitus alueella muodostu ongelmaksi. Lumolaidun-hankkeen aikana kehitettiin laidunpankkipalvelu, jonka tavoitteena on johtaa yhteen maanomistajat, joilla ei itsellään ole karjaa sekä karjankasvattajat, jotka etsivät vuokramaata karjansa käyttöön. Laidunpankki on valtakunnallinen, ja sen käyttäjiksi voivat rekisteröityä maisemanhoidon toimijat/ asiasta kiinnostuneet ympäri Suomea. Laidunpankkipalvelu löytyy osoitteesta: www.laidunpankki.fi