Kasvatustieteen maisteri Hellä Neuvonen-Seppäsen tuore kerronnallinen väitöskirja on pioneerityö sotien jälkeen syntyneistä evakkojen lapsista, jotka itse eivät kokeneet henkilökohtaisesti sotaa. Väitöskirjassa evakkojen lapset arvioivat evakkovanhempansa karjalaisuutta ja sitä, miten siirtokarjalaisuus näkyi kotona sekä konkreettisesti että kodin ilmapiirissä. Lisäksi he pohtivat omia karjalaisuuden ja siirtokarjalaisuuden lapsuudenkokemuksiaan ja sitä, miten ne yhä näkyvät aikuisuudessa.
Väitöskirjan ydinajatuksena on se, että perheen tarina siirtyy osaksi lapsen elämänkertomusta. Väitöskirjassa etsittiin evakkojen lasten yhteisiä kokemuksia evakkojen lasten jaettujen sisäisten tarinoiden avulla. Hellä Neuvonen-Seppänen nimesi sisäiset tarinat suhteessa lasten siirtokarjalaisuuteen seuraavasti: Olen karjalainen, Kotini on Karjalassa, Kannan karjalaista kulttuuriperimää, Etsin kunnes löydän Karjalan ja Karjala ei kuulu minulle.
Siirtokarjalaisilta evakoilta siirtyi lapsille sekä valoa että varjoja – kulttuurista rikkautta ja evakkouden taakkaa. Evakon lapsen elämää valaisevat karjalaiset myönteiset ominaisuudet, kuten yhteisöllisyys, iloisuus ja myönteinen asenne elämään sekä myös neuvokkuus ja kekseliäisyys. Taakaksi saattoi muodostua esimerkiksi evakkovanhemmalta opittu selviytymisisstrategia: tarve miellyttää muita, jotta tuntisi itsensä hyväksytyksi.
Kaipuu Karjalaan tai jonnekin muualle ja jopa juurettomuus näyttivät usein siirtyneen evakon lapselle. Karjalaan paluun sijaan lapset usein matkustelivat tai työskentelivät ulkomailla. Vanhemman ja joskus myös lapsen huono kohtelu sodan jälkeen ja myöhemminkin opetti lapsille empatiaa huono-osaisia kohtaan, mutta sai aikaan myös lapsissa huonommuuden tunteita. Tämä huonommuuden tunne kirvoitti lapsissa yritteliäisyyttä ja näyttämisen halua.
Neuvonen-Seppänen tutki myös niiden evakkojen lasten suhdetta ortodoksisuuteen, joiden vanhemmista ainakin toinen oli ortodoksi. Ortodoksisuus oli luonnollista silloin, kun lapsi itse oli kastettu ortodoksiksi. Luterilaisiksi kastetut lapset suhtautuivat ortodoksisuuteen ihailevasti, epäileväisesti tai ekumeenisesti.
Evakkoudella oli merkitystä toisinaan myös siinä, millaisia valintoja lapset tekivät ammattiin hakeutumisessaan. Alkuperäisajatuksena oli ihmettely siitä, että monet evakkojen lapset ohjautuivat auttamisammatteihin. Evakkous ja karjalaisuus kuitenkin vaikuttivat myös muulla tavoin lasten ammatillisiin valintoihin. Esimerkiksi eräs evakon lapsi on hyödyntänyt evakkovanhemmaltaan omaksuttua tarinaperinnettä ammatissaan lastentarhanopettajana ja luterilaisortodoksisessa ilmapiirissä kasvanut evakon lapsi on työskennellyt ekumeenisessa kirkon työssä. Lisäksi isän ikävä Karjalaan vaikutti siihen, että hänen lapsensa on tehnyt koko aikuisikänsä rajantakaista kotiseututyötä.
Väitöskirjaa varten Hellä Neuvonen-Seppänen on haastatellut 5 evakkoa, 18 evakon lasta sekä 6 evakon lapsenlasta. Tämän lisäksi hän on haastatellut sukulaisiaan. Väitöskirjassa kulkee autoetnografinen säie, jossa tutkija kertoo omista kokemuksestaan evakon lapsena ja äitinsä karjalaisen suvun kertomuksen. Tutkimuksessa erilaiset kertomukset kietoutuvat toisiinsa tarina tarinassa -mallin kaltaisesti.
