Tutkimuksessa tarkastellaan huumeiden käyttäjien rikosoikeudellista kontrollia. Kiinnostuksen kohteena on lakien säätäminen, niiden tulkitseminen ja soveltaminen. Huumeiden käytön rikosoikeudellisen kontrollin tarkoituksenmukaisuudesta on vallinnut pysyvä erimielisyys. Tutkimus rakentuu kolmen eri lainsäädäntöhankkeen ympärille. Säädettäessä ensimmäisen huumausaineaallon nosteessa vuoden 1972 huumausainelakia kiisteltiin huumeiden käytön kriminalisoimisen tarpeellisuudesta. Uudistettaessa huumausainerikoksia koskevia rangaistussäännöksiä osana rikoslain kokonaisuudistusta 1990-luvulla erimielisyyttä aiheutti, miten ankara rangaistusasteikko huumeiden käytöstä pitäisi olla.

Vuonna 2001 voimaan tulleessa huumausaineen käyttörikollisuudistuksessa oli vaikea saavuttaa yhteisymmärrystä käyttäjälle määrättävästä sopivasta seuraamuksesta. Poliisi sai tällöin mahdollisuuden sakottaa huumeiden käyttäjiä rangaistusmääräysmenettelyssä, mutta samalla korostettiin rangaistukselle vaihtoehtoisten seuraamusten käyttämistä. Alaikäiset olisi sakottamisen sijasta puhuteltava ja hoidon tarpeessa olevat ongelmakäyttäjät olisi ohjattava hoitoon.