Pohjajään ilo on ensimmäinen laaja tutkimus Helvi Juvosen (1919–1959) tuotannosta. Liisa Enwald piirtää teoksessa tarkoin vedoin kuvaa Juvosen runojen miniatyyrimaailmasta, kivistä, kehäkuvioista, kärsimyksen, hiljaisuuden ja kuuntelun teemoista.
Voiko Juvosta pitää eettisenä tai hengellisenä lyyrikkona? Mitä sanottavaa on hänen avoimilla proosakertomuksillaan? Onko hän modernisti? Näitä kysymyksiä pohditaan myös vertailuaineiston valossa. Enwald lukee Juvosen rinnalla myös muita lyyrikoita, kuten Juhani Siljoa, Uuno Kailasta, Aaro Hellaakoskea ja Mirkka Rekolaa, ja paikantaa kohdettaan kirjallisuutemme 1910–1950-luvun historiaan.
Juvosen rakastetuimmat runot – ”Pikarijäkälä”, ”Pohjajäätä” ja ”Kuningas kultatakki” – saavat perusteelliset analyysit, mutta myös tuntemattomammiksi jääneitä runoja valaistaan. Teoksesta käy ilmi ”pohjajään” syvän-kirkas, pinnalta yksinkertainen, sisältä monisyinen puhe. Selviääkö ”kätketyn sanan” arvoituskin?