Kalastaja ei lähde kauas karista. Vain kun on pakko. Sotaan, kaloja kauppaamaan ja hautausmaalle. Vanha kalastaja antaa maailman myrskytä, mutta muistaa vielä seitsemissäkymmenissä, miltä maistui hyvälihainen, piikikäs vimpa, tänä päivänä yhtä harvinainen kuin säynävä, harri ja kuhakin. Kalastajan kotikonnuilta ovat rantahuviloiden tieltä kadonneet myös lehmät, joita äidin aikana oli kaksi karissa, vasikkakin monta kertaa.

Vanhus muistaa, miten kirkonkellojen soitto liikutti äidin kyyneliin ja miten isäukko välirauhan kesänä testamenttasi rysimenpaikat henkitoreissaan matkalla sairaalaan. Tai miten Vähäniemen Topi aavisti ennakkoon vihollisen iskun, eikä saanut viiden vuoden sotareissulla kraapalettakaan.

Unohtumaton on myös se päivä juhannuksen alla viisikymmentä ja kuusi, jolloin salama iski paattiin ja Luonnon Riston henki säästyi kuin ihmeen kaupalla.

Selkeemmille vesille on karun kaunis kertomus vanhasta kalastajasta, jolle meri on elämä. Arto Seppälä on tallentanut elävästi kalastajan monologiin länsisuomalaisen puheenparren ja rytmin.