Väitöskirjassa tarkastellaan Suomen ja Venäjän voimassa olevia kahdenvälisiä valtiosopimuksia, jotka on solmittu Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Suomen ja Venäjän välinen suhde mielletään usein valtasuhteeksi, jonka vaa’alla tasapainottelevat toisaalta itsenäisyys ja toisaalta arvovalta. Kahdenvälisissä sopimuksissa ei näy kuitenkaan merkkejä valta-asetelmasta, sillä ne ovat kielellisesti täysin tasapainoisia, neutraaleja, toistavat saman asian kahdella kielellä ja tuntuvat yhtä lailla oudoilta niin venäjäksi kuin suomeksi luettuina. Juuri näennäisen ongelmattomuutensa, mitäänsanomattomuutensa ja tasavertaisuutensa vuoksi muun valta-asetelman ollessa taustalla sopimukset alistetaan kriittisen tarkastelun kohteiksi, mitä ei tiettävästi aikaisemmin ole määrätietoisesti tehty. Tarkoituksena on selvittää, miten Suomen ja Venäjän kahdenväliset sopimukset eroavat maiden muista sopimuksista, mistä erot johtuvat ja minkälaisia valtasuhteita sopimuksissa ja niiden ympärillä rakentuu.
Suomen ja Venäjän välisiä sopimuksia verrataan Suomen ja Venäjän muiden maiden kanssa tekemiin sopimuksiin sähköisen avainsana-analyysin avulla. Avainsana-analyysi paljastaa, mitkä sanat suomalais-venäläisissä sopimuksissa esiintyvät poikkeuksellisen usein tai harvoin verrattuna muihin sopimuksiin. Avainsanat, jotka erottavat suomalais-venäläiset sopimukset muista, alistetaan kriittiselle tarkastelulle tausta-aineiston, sopimusten arkistoidun valmisteluaineiston sekä yleisen historiallisen ja institutionaalisen kontekstin avulla.
Avainsana-analyysin tulokset osoittavat, että yleisesti ottaen Suomen ja Venäjän kahdenväliset sopimukset eivät eroa paljon maiden muista sopimuksista. Sopimusten laatimisessa nojataan kansainväliseen käytäntöön, yhdenmukaisuuteen ja valtioiden muihin sopimuksiin. Suhteen ainutlaatuisuus peitetään tietoisesti tai tiedostamattomasti kansainvälisen käytännön taakse.
Yleisestä samankaltaisuudesta huolimatta suomalais-venäläisistä sopimuksista löytyy myös niitä muista sopimuksista erottavia piirteitä. Ne ilmenevät avainsanoina, jotka viittaavat valtiotoimijoihin, kansainvälisiin arvoihin, periaatteisiin ja asiakirjoihin, yhteisiin maantieteellisiin kohteisiin ja Neuvostoliittoon. Kansainvälinen käytäntö näyttelee suurta roolia, jonka taakse suhteen ainutlaatuisuus piilotetaan. Yhteistä historiaa, maantiedettä ja erityisesti rajaa ei ole kuitenkaan helppo peittää vaan ne nousevat itsepäisesti sopimustekstien pintaan. Neuvostoliitto on läsnä sopimuksissa joko vanhojen sopimuksien toistona tai käänteisesti vältettävänä puhetapana, jota on yritetty muuttaa.
Analysoidut suomalais-venäläiset sopimukset sisältävät monta puhetapakerrosta, koska ne ovat syntyneet murroksen aikana: EU/Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton rajapinnalla. Niistä löytyy jotain vanhaa neuvostoaikaisista sopimuksista, jotain uutta Suomen ja Venäjän muuttuneesta valta-asetelmasta ja yhteistyödiskurssista ja jotain lainattua maiden muista sopimuksista ja kansainvälisestä käytännöstä. Näyttää siltä, että Suomen ja Venäjän kosketuksesta syntyy omanlaisensa sopimuskieli, jota pelkästään toisen osapuolen läsnäolo saa tuottamaan. Tämä yhteinen kieli on kuitenkin häviävää lajia kuten myös kahdenväliset sopimukset, joita kansainvälinen käytäntö ja EU:n ja Venäjän keskinäiset suhteet tulevat alistamaan.
