Nina Robbins | Akateeminen Kirjakauppa

Robbins tutki suomalaisten taidemuseoiden kokoelmanhallintaa. Väitöksessä keskityttiin kokoelmanhallinnan päätepisteeseen eli poistoon, joka on puhututtanut ammattikuntaa pitkään. On pohdittu minkälaisin oikeuksin ja menetelmin museoammattilaiset voivat poistaa museokokoelmiin kuuluvia taideteoksia. Aiheesta on käyty paljon keskusteluja ja annettu ohjeistuksia, mutta laajaa tutkimusta suomalaisten taidemuseoiden poistoista ei ole aikaisemmin tehty.

Tutkimuksen taustalla on ajatus, että suomalainen kokoelmanhallinnallinen keskustelu kaipaa tuekseen syvällisempää analyysiä kuin mitä talouspainotteinen argumentointi on mahdollistanut. Tarkoituksena oli kirjoittaa kokonaiskuva taidemuseoiden kokoelmapoistosta ja saattaa poistotoimenpide yhdeksi näkyväksi osaksi kokoelmanhallintaa sekä käynnistää museologinen arvokeskustelu.

Tutkimusaineistoa analysoitaessa hiljainen tieto osoittautui yhdeksi avaintekijäksi, jolla on vaikutusta kokoelmanhallinnan käytäntöihin, kuten siihen kuinka museotyön eri ammattikuntien arjen käytännöt yhdentyvät kokoelmatyössä. Tutkimuksen myötä tätä yhteistä hiljaista tietovarantoa on kirjoitettu näkyväksi ja esiin on nostettu sellaisia poiston toimintamalleja, jotka jokainen suomalainen museoammattilainen voi hyväksyä.

Tuloksista ilmeni, että museoammattilaiset näkevät kokoelmapoiston hyvin käytännönläheisenä toimenpiteenä ja suhtautuvat siihen vastuullisesti. Kokoelmapoisto on mahdollisuus, jonka tärkeänä tehtävänä on selkiyttää museon kokoelmaidentiteettiä. Vastuullisuuden myötä korostuvat huolenaiheet, kuten virheen tai totaalituhon mahdollisuus. Tutkimus esittelee teemoja, joiden avulla kokoelmapoiston epävarmuustekijöitä voidaan lieventää ja keskustelu voi loitontua toteamisen ilmapiiristä kohden toimenpiteitä.

Lopuksi tutkimus sijoitti poistokysymyksen osaksi yhteiskunnallista vaikuttavuuskeskustelua. Museokokoelmat ovat aikaa kestävä ydin ja historiallinen todiste vaikuttavuudesta katsottaessa museoiden toimintaa pitkällä aikavälillä. Esineistö on säilynyt satoja vuosia kokoelmanhallinnan piirissä ja esineiden museoarvo on välittynyt sukupolvesta toiseen katkeamatta. Kokoelmat ja niiden museologinen itseisarvo ovat pääomaa, jota muilla yhteiskunnan instituutioilla ei ole. Tätä potentiaalia ei kannata hukata aikana, jolloin oman toiminnan vaikuttavuudella on väliä.