Kirjassa perehdytään tuomitun rikollisuuden, rangaistuskäytännön sekä vankiluvun tilastolliseen kehitykseen Suomessa, Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa Suomen autonomian aikana eli vuosina 1809–1917.

Tutkimuksessa laajennetaan kotimaiset oikeustilastolliset aikasarja-aineistot enimmäispituuteensa ja hyödynnetään niitä rikosoikeudellisen järjestelmän toiminnan tarkastelussa.

Teos antaa kattavan kokonaiskuvan tilastoidusta rikollisuudesta sekä seuraamus- ja vankeinhoitojärjestelmän toiminnasta, valaisten siten kenties keskeisintä murroskautta pohjoismaisen rikosoikeudellisen kontrollin historiassa.

Tutkimuksen päähuomio suuntautuu Suomeen, mutta kehitystä verrataan systemaattisesti muihin Pohjoismaihin. Kaikki Pohjoismaat toteuttivat autonomian aikana merkittävät rikosoikeuden kokonaisuudistukset. Niiden myötä kuoleman- ja ruumiinrangaistukset korvautuivat vapausrangaistukseen ja sakkoon perustuvalla rangaistusjärjestelmällä. Ankaran rikosoikeuden julmat rangaistukset katosivat tuomioistuinkäytännöstä ja lainsäädännöstä, ja rangaistuslaitoksista muotoutui vähitellen rikollisten rankaisemiseen ja säilyttämiseen tarkoitettuja laitoksia siinä mielessä kuin ne nykyään ymmärrämme.

Yhteiskunnallinen kehitys oli muutenkin nopeaa ja sitä leimasivat erityisesti teollistuminen ja kaupungistuminen. Uudenlaiset olosuhteet tuottivat huomattavia muutoksia tuomioistuinten käsittelemän rikollisuuden rakenteeseen ja määrään. Maatalousyhteiskunnalle leimalliset rikokset hiipuivat pois samalla, kun kaupunkien rikkomuskontrolli valtasi yhä enemmän tilaa tuomioistuinten asialistoilta. Voidaankin sanoa, että nykyaikainen rikollisuuskontrolli syntyi rikollisuuden, rangaistusten ja vankiloiden osalta juuri autonomian aikana.