Toisessa novellikokoelmassaan Marjo Lanér ottaa haltuun niin yksinäiset, eksyneet, kuin päättäväisetkin hahmonsa. On kirkkaita ja varjoisia hetkiä, luontokin pääsee valokiilaan.
Kirjan nimi tulee Lanérin karjalaisen mummon hokemasta “Hospoti pomiloi!”, “Herra armahda!”. Näiden kansien sisällä moni on jonkinlaista armoa vailla.
Ihmiset kohtaavat itsensä ja luontonsa, toisensa ja toiseutensa. He kulkevat kohti, päin, ohi, tai kääntyvät takaisin. Lapsi toivoo enemmän kuin saa, aikuinen ottaa enemmän kuin antaa. Elämä on katkeraa, suloista, surullista ja lohdullista. Elämä on totta.
Marjo Lanér (s. 1970) on Outokummussa asuva ihmettelijä, yksin vaeltelija, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Marjo on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta kulttuurien tutkimuksen koulutusohjelmasta (folkloristiikka, uskontotiede, naistutkimus ja saamen tutkimus). Hän on työskennellyt mm. Helsingin kulttuuriasiankeskuksella ja museovirastolla oppaana, ollut kotiäitinä ja omaishoitajana.
Kirjoittamisestaan hän toteaa seuraavasti: Pikkuveli sen keksi, että minä Mallu, olin kuin malluainen luonnossa. Pieni vesikoppakuoriainen, joka sukelsi ja lensi, etsi syvyyttä, toki myös korkeuksiin kurottelua. Olin hyvin villi tyttölapsi, hullun rohkea, ja jääräpäisyyteen asti oikeudenmukaisuutta puolustava. Vanhemmat ja isovanhemmat toruivat, kun en osannut olla vain nätisti pihalla. Kiertelin naapureilla, tappelin poikien kanssa, kävin yksin uimassa ja seikkailin metsissä.
Nyt aikuisena olen yksin vaelteleva, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Etsin kertomusten alkuja kuin versoja ja nuppuja, joista voi puhjeta pihamaalleni mitä vain kasveja. Rakastan niitä hetkiä, kun löydän ensimmäiset merkitykselliset sanat, ja niille alkaa juosta ruudulle jatkoa. Parhaimmillaan istun itsekin ihmettelemässä, tarina menee kaukana edellä.
Kerron asioista, jotka järsivät järkeni reunoja, kuulostavat peräti järjettömiltä, ainakin hassuilta, tai soivat surua. Välillä näen maiseman maitolasin läpi, shamanistisesti, henkien rikastuttamana, utuisena valveunena, kummallisena houkutuksena, hulluuden kutsuna.
Kutsun sinutkin seuraamaan tätä mutkittelevaa polkua. Se alkaa lapsuuden salaisista puutarhoista, mielikuvituksen lannoittamista tiheiköistä, kurvaa nuoruuden suolle hetteikköön, missä jalat ovat kadonneet syvälle näkymättömiin, mutta pää saattaa havitella pilviä, ja päätyy varttuneemman, elämästä jo enemmän haukanneen näkökulmaan.
Lisää Marjon kirjallisia mietteitä osoitteessa: ajantarina.wordpress.com