Tutkimuksessa tarkastellaan Suomen julkisen sektorin nykytilaa, sen kehitykseen vaikuttaneita tekijöitä kansainvälisessä vertailussa ja sen tulevaisuuden näkymiä vii-me aikoina tehtyjen julkisen talouden kestävyyslaskelmien valossa. Työ on jaettu tutkijoiden kesken siten, että Pentti Puoskari on vastannut lähinnä lukujen 2 ja 3 kirjoittamisesta ja Heikki Taimio lukujen 4-6 kirjoittamisesta sekä tekstin viimeis-telystä. 1990-luvun alun laman ja sen jälkeisen voimakkaan talouskasvun jälkeen Suomen julkinen talous on verrattain hyvässä kunnossa. Hyvinvointivaltion perusturva- ja palvelujärjestelmät on kyetty säilyttämään hyvin. Useilla indikaattoreilla mitattuna olemme maailman huipputasolla. Kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa maamme on sijoittunut aivan kärkeen. Peruskoulu tuottaa maailman lukutaitoisimpia nuoria. Terveydenhoitojärjestelmä tuottaa hyviä tuloksia keskimääräistä pienemmällä pa-noksella. Suomi edustaa myös parhaimmistoa tulonjaon tasaisuuden ja köyhyyden vähäisyyden mittareilla. Valtion ja julkisyhteisöjen bruttovelat ovat supistuneet noin 60 miljardiin euroon, hieman yli 40 %:iin suhteessa bruttokansantuotteeseen, mikä on toiseksi vähiten EU-maiden joukossa. EU:ssa kansallisen finanssipolitiikan rooli korostuu taloudellisten häiriöiden torjun-nassa. EMUn kasvu- ja vakaussopimus rajoittaa kuitenkin finanssipolitiikan käyttöä, mikäli suhdannetaantuma on vakava, budjetin suhdanneautomatiikka on suurta ja julkinen talous ei ole riittävän ylijäämäinen. Tällä hetkellä ei ole realistista odottaa, että kasvu- ja vakaussopimuksen liiallisen alijäämän menettelyä lievennettäisiin, vaan pikemminkin EU:n pyrkimyksenä on ohjata jäsenmaita tasapainoisiin tai lie-västi ylijäämäisiin budjetteihin, mikä luo tilaa myös Suomen verrattain jyrkälle bud-jettiautomatiikalle. Näin ollen julkisen talouden rahoitusjäämästä on kannettava huolta jatkuvasti ja huolellisesti. EMUn julkista taloutta koskevien rajoitusten muodostamaa taustaa vasten suurim-man tulevaisuudenuhan muodostavat lähivuosikymmeninä ikääntyvien suurten ikä-luokkien aiheuttamat eläke-, sosiaali- ja terveydenhoitomenot. Samanaikaisesti työikäinen väestö alkaa supistua ja huoltosuhde nousta. Toisaalta verotukseen koh-distuu voimakkaita alentamispaineita EU:n päätösten, kansainvälisen verokilpailun ja työllisyyden edistämistarpeiden takia. Näyttää siis siltä, että lähivuosina olisi kar-sittava julkisia menoja ja/tai etsittävä lisää julkisen talouden tulolähteitä. Suomen julkisen sektorin koko on tällä hetkellä EU-maiden keskitasoa, mutta ikääntyvän väestön tulevaisuudessa aiheuttamat tarpeet sen kasvattamiseen ovat meillä erityisen suuret. Kun otetaan huomioon sosiaalietuihin liittyvät verot ja vero-helpotukset, maiden väliset erot nettososiaalimenoissa tasoittuvat, joskin eroja jää vielä siinä suhteessa, missä määrin sosiaalimenot ovat julkisia tai yksityisiä. Net-tososiaalimenojen osalta Suomi sijoittuu Manner-Euroopan keskitasolle, mutta kan-sainvälisessä vertailussa alhaisten ja merkittävältä osaltaan yksityiselle sektorille pai-nottuvien nettososiaalimenojen maissa useat sosiaaliset indikaattorit ovat heikom-mat kuin Suomessa. Julkiset nettososiaalimenot ovat erityisen tärkeitä sellaisille hy-vinvointivaltion tavoitteille kuin tulonjaon tasoittamiselle ja köyhyyden rajoittami-selle. Tässä mielessä julkisten menojen merkittävästä supistamisesta tai rakenteen muuttamisesta näyttäisi seuraavan uhkia suomalaisen hyvinvointivaltion saavutuk-sille. Eri maiden julkisten sektorien BKT-osuudet poikkeavat toisistaan huomattavasti, joskin jonkinasteista yhtenäistymistä on viime vuosina tapahtunut. Näitä kokoeroja voidaan selittää maiden erilaisilla hyvinvointivaltion malleilla ja perinteillä. Hyvin-vointivaltioiden tyypittelyssä Suomi ei edusta puhdasta pohjoismaista universaalia palveluvaltiota vaan sijoittuu palvelu- ja jakovaltioiden väliryhmään, lähinnä siksi että sairausvakuutusjärjestelmä toimii julkisen terveydenhoitojärjestelmän rinnalla. Kansalaiset kannattavat julkisia palveluja, niiden tuottamista julkisella sektorilla ja hyväksyvät laajasti hyvinvointivaltion rahoituksen edellyttämän suhteellisen korkean verotuksen, joten voisi olla poliittisesti hyvin vaikeaa toteuttaa hyvinvointivaltion alasajoa. Viime aikoina Suomessa on painotettu hyvinvointivaltion kehittämistä jon-kin verran enemmän palveluvaltion suuntaan samalla kun eräitä sosiaalietuuksia on karsittu. Tämä saattaa olla myös tie korkeampaan työllisyysasteeseen, jonka edelly-tyksenä on palvelujen suuri osuus kokonaistyöllisyydestä, ja monissa palveluvaltiois-sa onkin korkea työllisyysaste. Hyvinvointivaltioon kuuluvien julkisten palvelujen tuotanto voidaan erottaa niiden julkisesta rahoituksesta. Mikäli terveydenhoito-, sosiaali- tai koulutuspalvelujen tuotanto julkisella sektorilla on tehottomampaa kuin yksityisten palveluntuottajien toimesta, niin tällä tavalla voitaisiin saada aikaan säästöjä julkisissa menoissa. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole olemassa vakuuttavaa ja yleistettävää tutkimustietoa yksi-tyisten palveluntuottajien paremmasta tehokkuudesta ja tuottavuudesta samalla kun riittävät laatuvaatimukset täyttyvät. Kukin palvelu on aina selvitettävä erikseen, ja tällaisia selvityksiä kannattaa jatkaa. Monesti ei kuitenkaan ole mahdollista tai järke-vää turvautua yksityisiin palveluntuottajiin jo senkin takia, että kyseisellä erityisalalla ei esiinny riittävää kilpailua. Toisaalta eri julkisten palveluntuottajien tehokkuusvertailut osoittavat, että monesti niiden toiminnassa olisi tehostamisen varaa, joskin tietopohja tällaisten vertailujen suorittamiseen on edelleenkin varsin niukka. Julkisten palveluntuottajien tehok-kuutta ja tuottavuutta voidaan joissakin tapauksissa kohottaa ennen muuta organi-satorisilla uudistuksilla, vaikka työterveysselvitykset varoittavatkin työntekijöiden uupumisesta liian vähäisten resurssien tai huonosti organisoitujen töiden takia. Työttömyyden alentaminen nykyiseltä 9 %:n tasolta useammilla prosenttiyksiköillä helpottaisi julkisen talouden rahoitusongelmia oleellisesti. On epävarmaa, kuinka paljon työttömyys voisi alentua kaventamalla nykyistä korkeaa verokiilaa tai purka-malla ns. kannustinloukkuja vaarantamatta samalla julkisen talouden tasapainoa, sillä hyvin suuri osa työttömistä on menettänyt työmarkkinakelpoisuutensa ja tarvit-sisi asianmukaista kuntoutusta ja koulutusta. Joka tapauksessa työttömyys näyttäisi alentuvan vuosien myötä useilla prosenttiyksiköillä, kun alhaiselle koulutustasolle jääneet ikääntyneet työttömät siirtyvät eläkkeelle. Suomi joutuu alentamaan ainakin alkoholiverotusta ja mahdollisesti myös auto- ja tupakkaverotusta lähivuosina, mikä aiheuttaa tuntuvia verotulojen menetyksiä. Kan-sainvälinen verokilpailu koskee ennen muuta yhtiöverotusta ja korkeatuloisten asi-antuntijoiden verotusta, joskaan nämä paineet eivät toistaiseksi näytä johtaneen merkittävään verotuksen harmonisointiin eri maissa. Suomessa mahdollisuudet ve-rotuksen rakenteen ja painopisteiden muuttamiseen ovat verrattain vähäiset. Lähin-nä tulevat kysymykseen kiinteistö- ja ympäristöverotuksen pohjan laajentaminen ja veroasteiden nostaminen. Suhteellisen korkean tuloverotuksen hyväksyttävyyttä voitaisiin parantaa tekemällä verojen käyttö eri tarkoituksiin entistä läpinäkyväm-mäksi. Sekä julkisten menojen kasvun hillinnän että verotulojen lisäämisen kannalta ensiar-voisen tärkeää olisi lyhentää nuorten koulutukseen menevää aikaa ja kohottaa to-dellista eläkkeellejäämisikää. On mahdollista tehdä sellaisia lainsäädännöllisiä ja kannustinuudistuksia, että työurat pitenevät nykyisestä usealla vuodella. Työikäisten maahanmuuttajien määrää voitaisiin lisätä, sillä tällä tavoin alennettai-siin huoltosuhdetta, vastattaisiin uhkaavaan työvoimapulaan, nopeutettaisiin talous-kasvua ja lisättäisiin verotuloja. Jotta nettomaahanmuutto voisi lisääntyä yli enna-koidun 5 000:n vuodessa,sen esteitä tulisi poistaa nopeasti mm. kieleen ja maan oloihin perehdyttämisen osalta. Viime aikoina tehdyissä julkisen talouden kestävyyslaskelmissa on pyritty lähinnä ottamaan huomioon väestön ikärakenteen muutosten vaikutuksia julkisiin menoihin ja sitä kautta joko veroasteeseen tai julkisen talouden rahoitusjäämään. Laskelmat osoittavat, että julkisen talouden tasapaino voidaan säilyttää samalla kun työeläke-maksujen noustessa kevennetään muuta verotusta. Kuitenkin voidaan valita joko julkisen talouden tasapainon heikkeneminen tai kokonaisveroasteen nousu. Kehitys olisi huonompaa kuin mihin on viime vuosina on totuttu, mutta julkinen sektori ja hyvinvointivaltio eivät olisi alasajon vaarassa. Suomi olisi jatkossa suhteellisen suu-ren julkisen sektorin maa tai sen mahdollisuudet harjoittaa suhdanteiden tasausta kansallisella finanssipolitiikalla kaventuisivat. Laskelmiin liittyy kuitenkin eräitä suuria epävarmuustekijöitä - oletukset kansantalouden ja julkisten palvelujen työn tuottavuuden sekä nettomaahanmuuton ja työhönosallistumisasteen kehityksen suhteen ovat varsin varovaisia, joskin toisaalta paineet eräiden julkisen sektorin me-noerien ja verotuksen keventämisen suhteen saattavat osoittautua suuremmiksi kuin on oletettu. Avainsanat: julkinen sektori, julkiset menot, verot, hyvinvointivaltio, julkisen talou-den kestävyys
