Itsenäisen Suomen sotilaspapisto perustettiin virallisesti 31.3.1918, mutta jo vapaussodan alusta lukuisia pappeja oli liittynyt paikallisiin suojeluskuntajoukkoihin seuraten heitä rintamalle kenttäpappeina. Käytännössä sotilaspapisto saatiin organisoitua aivan sodan loppuvaiheessa. Vapaussodan jälkeen sotilaspapisto haki asemaansa Suomen puolustusvoimia organisoitaessa sotien välisenä aikana. Sotien välillä sotaväen vakinaisen papiston lisäksi maassa oli moninkertainen määrä vapaaehtoisia suojeluskuntien kenttäpappeja, jotka muodostivat reservin tulevia sotia varten. Talvisodan sytyttyä ymmärrettiin sotilaspapiston merkitys ja aiemmin arvioitu tarve rintamapapeista moninkertaistui käytännössä. Jatkosodassa sotilaspappeja toimi jo etukäteen suunnitellusti johtoportaasta aina jokaiseen pataljoonaportaaseen saakka sekä kotirintamalla suojeluskunnissa ja sotasairaaloissa. Jatkosodassa sotilaspappien vahvuus oli noin 500 ja yli 800 Suomen papistosta oli armeijan palveluksessa jossakin vaiheessa sotaa. Sotien jälkeen vahvuus asettui aiemmalle 20-30 sotilaspapin tasolle, eikä tämän jälkeen sotilaspapiston asemaan tai tehtäviin ole tullut merkittäviä muutoksia. Luonnollisesti sotilaspapisto on seurannut aikaansa, mutta edelleen he ovat kiinteä osa Suomen puolustusvoimia toimien erikoisupseereina, joko sotilaspastoreina, kenttärovasteina ja kenttäpiispana. Kenttäpiispa rinnastetaan prikaatikenraaliin, kenttärovasti everstiluutnanttiin sekä sotilaspastori kapteeniin.