1960-luvun Suomessa rakennettiin nykyistä hyvinvointiyhteiskuntaa, ansiotyö oli kunniassaan, työviikko kuusipäiväinen ja yleensä perheen molemmat vanhemmat töissä. Tuossa ajassa poika vietti oman lapsuutensa ja varttui nuoruutensa. Yhteinen aika vanhempien kanssa oli kortilla, lapset saivat usein pärjätä arjessa omillaan. Omat vanhemmat, eritoten matkatöissä ollut isä, jäivät pojalle vieraiksi.

Kun sitten pojan, - nyt jo vanhan miehen, eläköityneen arkkitehdin oma tytär vuonna 2020 valittaa, ettei hän oikein tiedä omasta isästään juuri mitään, se kirvoittaa kirjan päähenkilön kuvaamaan oman elämänsä isoja käänteitä tyttärelleen hauskoissa tositarinoissa, joissa voi vilahtaa monille tuttujakin henkilöitä. Paljon nähneen ja kokeneen ihmisen tarinoista joku voi löytää elämänohjeita, toinen taas vetää
totaalisesti herneen nenäänsä.

Miten nuoren pojan odotukset ovat toteutuneet ja miten elämä on kohdellut ja koulinut nykypäivään asti kuljetun polun kulkijaa.