Juuso Salokosken kirja kertoo hänen ystävästään ja koulutoveristaan Ilmari Susiluodosta. Kirjan tarkoituksena on luoda kollegojen silmin monipuolinen ja ajatuksia herättävä henkilökuva hänestä ja hänen merkityksestään tutkijana, presidenttien neuvonantajana ja byrokraatiksi soveltumattomaksi leimattuna.
Ilmarin tutkijanuraa luotaavat hänen ystävänsä ja kollegansa Juuso Salokoski, Erkki Berndtson, Kari Palonen, Jöns Carlson, Vesa Oittinen, Pekka Kauppala, Esa Seppänen, Katri Pynnöniemi ja Carl Fredrik Geust, sekä Santtu Lehtinen, joka perehtyi presidentti Mauno Koiviston perestroikatyöryhmän vaiheisiin.
Lisäksi teoksessa on pyritty kuvaamaan Ilmarin väitöskirjatyön aikaista tutkimusilmapiiriä ja yleensäkin yhteiskuntatieteellisen keskustelun laatua ja tasoa Ilmarin ja hänen työtoveittensa kirjeenvaihdon avulla. Samalla kirja kertoo tuon ajan suomalaisen yliopistomaailman dissidenteistä, eli henkilöistä jotka ajattelivat itse ja omilla aivoillaan - joita kyllä arvostettiin, mutta jotka silti usein joutuivat hankaluuksiin ja vaikeuksiin erilaisten instituutioiden ja auktoriteettien kanssa.
Mukana ovat myös Ilmarin loisteliaat filosofisluontoiset runon muotoon puetut pohdinnat. Teos sisältää joitakin ennen julkaisemattomia Susiluodon kirjoituksia, mm. kaksi ytimekästä tulkintaa Neuvosto-Venäjän historiallisen kehityksen vaiheista Leninin ja Stalinin aikana sekä dramaattiset Susiluodon vuoden 1998 muistiot presidentti Ahtisaarelle Karjala-kysymyksestä eli siitä, miten tähän asiaan Venäjällä suhtauduttiin, sekä Anne Kuorsalon ja Jukka Mallisen kantaaottavat kirjoitukset Ilmaria vastaan kohdistetusta ajojahdista, joka johti hänen siirtämiseensä pois Ulkoministeriöstä. Henkilökuvaa täydentävät Ilmarin puheet vanhemmille ja sukulaisille ja kirjoitukset Laajasalosta.
”Oma käsitykseni on, että yhteiskuntatieteet eivät ole tieteitä luonnontieteiden merkityksessä, vaan dialogia: tutkijan ja hänen aiheensa, tutkijan ja hänen kollegoidensa ja tutkijan ja hänen yleisönsä kesken. Jos näillä dialogeilla on jotakin merkitystä, niin se on terapeuttinen: tällaisen dialogin kautta voi paremmin ymmärtää ympäröivää maailmaa. Ilmari oli tässä suhteessa tutkija parhaasta päästä, ja hänen dialoginsa joista tämä kirja koostuu, on yhteiskuntatiedettä parhaimmillaan.”- Juuso Salokoski.
