Me näemme Das Berlin Buchin sivuilla ihmisten jättämiä jälkiä, mutta havaitaksemme heidät meidän on siristettävä silmiämme. Ben Kaila ei ole Günter Grassin Taikalaatikon vinksahtaneella kamerallaan kuvaava vanha Marie, joka loihtii pimiössä vainajat kömpimään ulos haudoistaan. Hän riisuu kuvistaan kaiken turhan. Ja kuitenkin, tai juuri siksi, ne kömpivät esiin, kuolleet ja kaupungin haamut: vaikka ilman päätä, kättä ja alaruumista, kuten entisessä jätevesipumppaamossa sijainneeseen Lapidariumiin päätyneet rintakuvasankarit Siegesalleen patsasryhmästä numero neljä. En voi ohittaa Beelitz-Heilstättenin luurankomaista tuolirankaa näkemättä siinä kahta sairaalan kuuluisaa potilasta, Sommen taistelussa haavoittunutta korpraali Adolf Hitleriä ja natsi-Saksan vankiloissa kymmenen vuotta virunutta, sittemmin Berliinin muurin rakentamisesta vastannutta Erich Honeckeria, enkä sulkea kirjaa unohtamatta sitä, että Berliini oli väkivaltaisen 1900-luvun päänäyttämö, josta levitettiin kärsimystä muualle maailmaan kunnes muu maailma levitti sitä sinne. Ben Kailan valokuvien hetki ei ole silmänräpäys, pakenevan pysäyttävä ratkaiseva hetki, vaan hetki, jolloin muistijälkien seuraaminen on johtanut kadoksissa olleen löytämiseen. Jetztzeit. Se hetki, jolloin ekstrospektio muuttuu introspektioksi, silmän tekemä havainto herättää aivokuoressa pitkään uinuneen kuvan ja pelastaa sen unohdukselta. Ote Harri Haanpään jälkisanoista teokseen Das Berlin Buch. Teksti saksaksi, suomeksi ja englanniksi.