Sotien jälkeiset vuosikymmenet ovat koetelleet Suomen sisävesistöjä kovakouraisesti. Alkuvaiheissa erityisesti teollisuuden jätevedet ajoivat alapuolisia järviään tärviölle. Muistissa on vielä Lievestuoreen sellutehtaan Päijänteen vettä huonontavat päästöt ja yleisemminkin sellu- ja paperiteollisuuden käyttämän puuaineksen ylijäämätuote nollakuitu, jota tänä päivänäkin lilluu haisevana esimerkiksi Näsijärvessä Tampereen Hiedanrannan pohjassa puolitoista miljoonaa kuutiota, mikä vastaa tilavuudeltaan neljäätoista eduskuntataloa.

Huolimatta siitä että teollisuuden ja yhdyskuntajätteen aiheuttamat vesistöpäästöt ovat takavuosiin verrattuna voimakkaasti vähentyneet, jatkuu järvien nuhraantuminen ympäri maata yhä kauempana asutuskeskuksista ja teollisuuslaitoksista. Yleisimmin vesistöjen tilan huononeminen näkyy vesien tummumisena. Suurten kaupunkien käyttämän raakaveden puhdistus kallistuu jatkuvasti ja kesämökkeilijöitten harmina ovat liettyvät rannat ja tahriintuvat kalanpyydykset. Keski-Suomessa jo Pihlajaveden, Jämsän ja Saarijärven vesireitit ovat menettäneet merkittävän osan luonnontilaisuudestaan.

Huolimatta ongelmien vakavuudesta ja laajuudesta on järvien tummumisen, liettymisen ja rehevöitymisen syitä tutkittu hämmästyttävän vähän puhumattakaan yrityksistä kääntää kehityksen suunta parempaan. Tässä kirjassa vesistöongelmaa lähestytään niin ruohonjuuritasolta eli turvekentiltä ja metsäojista lähtien kuin myös kansalaistiedon, koulutuksen, tutkimuksen ja ympäristöhallinnon perspektiiveistä. Tuloksena on selkeä kuvaus siitä, mikä maamme tavassa hoitaa vesistöjään on mennyt vikaan. Virheet tunnistamalla on kuitenkin mahdollisuus ainakin edes hidastaa kansallisaarteidemme tärveltymistä.

Kirjoittaja on toiminut kymmenen vuotta keskisuomalaisessa vesistöaktiivien liikkeessä ja samalla vilkkaassa vuorovaikutuksessa maamme vesistötutkijoiden ja –vaikuttajien kanssa mukaan lukien Suomen ympäristökeskus, ympäristöministeriö ja Geologian tutkimuskeskus.