Helena Ruuskan väitöskirja tutkii, miten tutkimuskohteena olevassa romaanissa rakennetaan, kuvataan ja kommentoidaan naisen identiteettiä modernisoituvassa 1950-luvun Suomessa. Marja-Liisa Vartio (1924–1966) on suomalaisen kirjallisuuden proosan uudistaja. Hänen vuonna 1960 julkaistun Kaikki naiset näkevät unia - romaaninsa aiheena on maalta kaupunkiin muuttaneen keski-ikäisen kotirouvan, rouva Pyyn, elämä 1950-luvun Helsingissä. Romaani on ensimmäinen merkittävä modernismin keinoin toteutettu modernin kaupunkilaisnaisen kuvaus. Ruuska osoittaa tutkimuksessaan, että teos on Flaubertin Rouva Bovaryn moderni versio. Naisen harhainen unelmissa eläminen on transponoitu 1800-luvun ranskalaisesta porvarillisesta maalaiskylästä 1950-luvun suomalaiseen keskiluokkaiseen lähiöön. Vartion romaani on Minä, pyy, pesätön lintu -kansanrunon kaltainen mutta moderni paikaltaan siirtymisen tarina, jossa osoitetaan, miten mentaalinen matka maalta kaupunkiin on pitkä, eikä sitä helpota lähiön kaltainen välitila. Edith Södergranin runojen puhujien tavoin Rouva Pyyn on vaikea löytää modernista ajasta sisaruutta ja naisen mallia. Vartion proosan aikaisemmissa tutkimuksissa on kiinnitetty huomiota moderniin muotoon sekä kertojan ja henkilön diskursseihin. Ruuska tarkastelee tutkimuksessaan teoksen kuvataidealluusioita. Rouva Pyy peilaa itseään sekä vanhaan että moderniin taiteeseen. Keskeisiä kuvia ovat Michelangelon Sikstiiniläiskappeliin maalaamat sibyllat ja kuvitteellinen moderni maalaus. Rouva Pyy paljastuu tragikoomiseksi henkilöksi, joka kuvittelee itsestään suuria mutta joka joutuu hyväksymään keskinkertaisuutensa. Hän on ensipolven kaupunkilainen, joka ei ole moderni, kaiken ulkopuolelle jättäytyvä sivullinen, vaan diletantti, joka epätoivoisesti yrittää elää modernia kaupunkielämää. Kaikki naiset näkevät unia –romaani on merkittävä päähenkilön tajunnassa rakentuva 1950-luvun ajankuva, jossa näkyvät naisen rooliin liittyvät muutospaineet ja sotien jälkeisen arkielämän modernisoituminen.