Kosto elää Shakespearen nuoruudennäytelmässä. Voittoisa kenraali palaa sotavankeineen Roomaan, mutta ennen pitkää pahuus ja veripyörre nielee kaiken.

TAMORA:

Tule ja kutsu minut päivänvaloon,

neuvotellaan murhasta ja kuolemasta.

Ei sitä luolaa taikka onkaloa,

sumuista rotkoa tai suurta pimeää,

jossa voisi veriteko taikka raiskaus

peloissaan lymytä: ne löydän kyllä,

kun kuiskaan niille kauhistavan nimeni,

Kosto, niin paatuneinkin roisto vapisee.

Oman aikansa suurmenestys Titus Andronicus on verinen näytelmä kostosta. Voittoisa kenraali Titus palaa sodasta Roomaan mukanaan goottilaisia sotavankeja. Yksi näistä on kuningatar Tamora, jonka Rooman uusi keisari Saturninus ottaa vaimokseen – mutta Tamoran poika on surmattu, ja hän hautoo kostoa. Tamoran ja Tituksen lapset joutuvat kukin vuorollaan armottoman ja mielettömän väkivallan uhreiksi. Ehdoton pahuus henkilöityy maurilaisorja Aaroniin, joka enteilee Othellon Jagoa.

Näytelmä on paljon muutakin kuin se verellä herkutteleva kauhuspektaakkeli, miksi se on usein kuvattu. Siinä on paitsi ällistyttävää julmuutta myös terävää poltiittista satiiria, surua, myötätuntoa ja runollisuuttakin, kirjoittaa professori Kuisma Korhonen esipuheessaan.