Timon, avokätinen mesenaatti, kylvää varoituksista huolimatta rahojaan onnenonkijoille, kunnes hänestä lopulta sukeutuu parantumaton ihmisvihaaja.

ALKIBIADES:
Mikä on nimesi? Noinko paljon vihaat ihmistä,
sinä joka olet ihminen?

TIMON:
Olen Misantropos, ja vihaan ihmiskuntaa.
Mitä sinuun tulee, olisitpa koira, että voisin
jossain määrin rakastaa sinua.

Varakas mesenaatti Timon kylvää varoituksista huolimatta rahojaan onnenonkijoille. Hän on niin avokätinen, että joutuu itse velkoihin, mutta on varma, että saa vuorostaan apua avustetuilta. Toisin käy: yksi toisensa jälkeen torjuu Timonin pyynnöt. Hän järjestää pidot ja ilmaisee mielipiteensä vieraista tarjoamalla vain vettä ja kiviä. Timon lähtee vihoissaan Ateenasta ja asettuu luolaan erakoksi. Hän löytää sattumalta kultaa, ja löytö tuo taas pyytäjät mukanaan. Osan kullasta Timon antaa sotapäällikkö Alkibiadeelle, jotta tämä tuhoaisi Ateenan.


Timonista sukeutuu pettymysten myötä armoton ihmisvihaaja. Pettymys voisi olla myös kehityksen alkupiste, mutta Timon Ateenalaisessa ego ei lähde kehittymään, vaan tuhoutuu. Lohduttavampaa on sulautua kuolemaan kuin erillistyä, individuoitua, tulla yksilöksi, kirjoittaa Harri Virtanen esipuheessaan.

Vielä haudasta huutaa Timonin viha kiveen hakatuin kirjaimin: Nielköön jälkipolvet ruton nielu!
Terävänäköisen satiirin synkät sivallukset eivät säästä ketään.