Sari Vuoristo
”Minä opin Jäämeressä uimaan, vaikka älä nyt kerro satuja, ne sanovat. Hymyilevät vähän vinosti jos ovat hyvällä tuulella, mutta muuten katsovat otsa rypyssä ja silmissä ärtynyt ilme. Opin, ettei aina voi kertoa mitä on nähnyt, ei voi aina olla sellainen muille kuin on itselle. Yritän sanoa, että näin minä muistan, mutta ne viskaavat minun muistini Pohjois-Karjalaan, käskevät aloittaa muistamisen sieltä missä oli peltoa ja aurinkoa ja todistajia paikalla.”
Karoliinan muisti loihtii arktisen kylmän veden ja vuonot ja automatkat Norjaan, mutta äiti ja isä ja siskot ovat toista mieltä. Jo varhain Karoliina oppii, ettei kaikkia ajatuksia sovi sanoa ääneen jos haluaa olla niin kuin muut. On maisemia, joita ei voi katsella muuten kuin itsekseen, vaikka mielikuvat tuntuvat usein voimakkaammilta kuin totuus, jossa aikuiset tahtovat Karoliinan pysyttelevän.
Mutta vääränlaiset muistot eivät jätä rauhaan, vaan seuraavat Karoliinaa aikuisuuteen. Ja pikku hiljaa perheen sisäiset salaisuudet alkavat paljastua. Karoliina tuntee itsensä huijatuksi. Oliko onnellinen lapsuus pelkkää harhaa, kun niin monet sanat ja teot osoittautuvat valheeksi?
Sari Vuoriston kuultavan kaunis romaani on lämmin ja ymmärtävä ja palkitsee lukijan lohdullisella lopulla.