Kielitieteeseen on vakiintunut näkemys infinitiiveistä epäitsenäisinä rakenteina, jotka toimivat lauseessa aina jonkin toisen verbin tai substantiivilausekkeen täydennyksenä tai määritteenä. Teos kyseenalaistaa tämän oletuksen esittelemällä joukon suomen kieleen vakiintuneita itsenäisiä infinitiivikonstruktioita, joiden käyttöä ei voi selittää finiittiverbin ellipsillä. Tällaisia ovat esimerkiksi ilmausten Sanoa nyt tuollaista ja Istua rannalla yksiksensä havainnollistamat konstruktiot. Tutkimus osoittaa, että itsenäiset infinitiivit avaavat uudenlaisen perspektiivin kielelliseen merkitykseen: niiden avulla maailmasta voidaan puhua abstraktisti, yksittäisistä ihmisistä ja ajan hetkistä irtautuen, kuitenkin niin, että kuvaukset ymmärretään samalla hyvin henkilökohtaisiksi ja affektisiksi.
Infinitiivi ja sen infiniittisyys näyttää, että itsenäiset infinitiivikonstruktiot eivät ole epä- vaan vastakieliopillisia: ne nostavat vastaesimerkin kautta esiin sen, mikä kielenkäytössä on tyypillistä, ja jäsentävät peruskoodia uudelleen; tähän perustuu niiden affektinen ja poeettinen voima.
Tutkimuksen keskeisin teoreettinen viitekehys on kognitiivinen kielioppi, mutta siinä keskustellaan myös esimerkiksi vuorovaikutuslingvistiikan, typologisen kielentutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen kanssa.