Tampereen yliopistoon perustettiin lääketieteellinen tiedekunta 1972 poikkeuksellisen lyhyen suunnittelukauden jälkeen. Näin ollen vuoden 2002 aikana sekä perustamispäätöksestä että toiminnan alkamisesta tuli kuluneeksi 30 vuotta. Tämän johdosta tiedekunta päätti laadituttaa tiedekunnan historian. Vaikka 30 vuotta on varsin lyhyt aika historian aiheeksi, päätöstä puolsi se, että valtaosa koko toiminnan aikana keskeisissä asemissa olleista henkilöistä oli vielä tavoitettavissa joko kirjoittajiksi tai haastateltaviksi. Toinen syy varhaiselle historian kirjoittamiselle käy ilmi historiakirjan nimestä: 30-vuotinen sota! Nimi kuvaa sattuvasti sitä, että vaikka kausi onkin lyhyt, se on ollut sitäkin tapahtumarikkaampi. Monet toiminnan muutokset ja ulkoiset uhkatilanteet kuten lakkauttamisuhka jopa kaksikin kertaa kuvaavat sitä. Toki koko korkeakoulumaailma sekä terveydenhuollon järjestelmä ovat kokeneet samana aikana suuria muutoksia, mutta monet näistä ovat heijastuneet juuri Tampereen tiedekuntaan syistä, joita tässä historiassa pyritään valaisemaan.
Teos ei ole rakenteeltaan eikä sisällöltään varsinainen tieteellinen historiatutkielma, vaan aikalaismuistelma, jossa runkona on kirjailija-professori Raimo Seppälän kirjoittama haastatteluihin sekä asiakirjoihin perustuvan historiallinen katsaus. Raimo Seppälällähän oli jo paljon tietoja tiedekunnan vaiheista toimittuaan Aamulehden päätoimittajana tiedekunnan kriisivuosina sekä Pirkanmaan historian kirjoittajana. Tämä historiallinen katsaus on otsikoitu ”Kahdentuhannen lääkärin koulu. Tiedekunta ja sen seitsemän kamppailua”. Nämä otsikossa mainitut seitsemän kamppailua, jotka muodostavat kirjoituksen rungon ovat perustamistaistelu, taistelu uudenlaisen opetuksen toteuttamiseksi, laitosten rakentamistaistelu, taistelu keskussairaalan kanssa, poliittinen taistelu sekä lopullinen selviytymistaistelu, voitto ja vakiintuminen.
Tämän lisäksi kirjoittavat tiedekunnan entiset dekaanit Jarmo Visakorpi sekä Amos Pasternack ja nykyinen yliopiston hallintojohtaja Timo Lahti ’vaaran vuosista’ eli lakkauttamisuhista ja vaikeuksista tiedekunnan kasvattamisessa uudelleen täyteen mittaan. Nämä kirjoitukset ovat erityisen mielenkiintoisia ajateltaessa nykyistä lääkäripulaa ja sen torjuntaa! Kutakin tiedekunnan entistä ja nykyistä instituutiota eli biolääketieteen, kansanterveystieteen ja kliinisen lääketieteen laitosta sekä uusia erillisiä laitoksia, terveystieteen laitosta ja lääketieteellisen teknologian instituuttia, käsitellään sitten erikseen asianomaisten laitosten pioneerien toimesta ja lopuksi professori Amos Pasternack kuvaa yksityiskohtaisesti ongelmalähtöisen oppimismenetelmän kehitystä ja professori Pauli Ylitalo harjoitettua tieteellistä tutkimustoimintaa ja sen tulevaisuutta.
