Polaroid-valokuva on kaunis, hauras ja ainutkertainen kuin elämä itse. Valokuvataiteilija Lauri Eriksson on kuvannut Polaroideja pääkaupunkiseudun lähimetsissä. Koronarajoitusten aikaan lähiluonnosta – rakennusten ja kortteleiden väliin muodostuneilta katoavilta luontokaistaleilta – löytyi vahva kokemus maiseman ylevyydestä ja paikan nostalgiasta.

Polaroid-pikakuvaukselle on kuulutettu kuolemaa jo pitkään, mutta sen ilmaisuvoima on edelleen vertaansa vailla. Se on lunastanut paikkansa nykyelämän ohikiitävässä kokemisessa sekä nykytaiteen monikasvoisena välineenä. Pikselintarkassa ja täsmällisessä digitaalisessa ajassa Polaroidin sumea epämääräisyys ja analoginen pehmeys puhuvat inhimillistä kieltä menneen ja tulevan välisessä vuoropuhelussa.

Lauri Eriksson on pitänyt valokuvanäyttelyitä sekä Suomessa että ulkomailla. Hän on tehnyt kokeiluja Polaroidilla 1990-luvulta lähtien. Tähän kirjaan on koottu viimeisimpien vuosien kuvia, ja se on Erikssonin neljäs valokuvateos.

Kirjan esseen on kirjoittanut taidehistorian professori Ville Lukkarinen.