Ville-Juhani Sutisen sanakylläiset proosapalat ovat runoisuuteen lipsahtavia tarinoita, joista on koko ajan muodostumassa jokin pidempi kertomus. Ne ovat "kipsisiä patsaita ikkunoilla" tai "takanreunusten muistoesineitä", joiden ääriviivat liukuvat hetkessä. Ja virkkeet sitten. Ovat niitä kiellettyjä: pitkiä ja polveilevia, sinne ja tänne ja tuonne ja takaisin. Vuosi, sivumennen sanoen, on 1840, tai jokin muu. Mutta realisteja ei missään tapauksessa olla, vaikka kerronta toteuttaakin volterkilpimäistä tarkkuutta ja lawrencesternemäistä ensyklopedistä halua. Ja tietenkään ei voi välttää törmäämästä itsetietoiseen kertojaan... Mikä riesa!