Muistakko vielä, ku pelkäsin ja vapisin, luulin menettäväni isän, äitin, koko elämän? Ojensin käteni: anna leipää, mulla on nälkä, ota sylhin, mie pelkään.

Muistan.

Ahti Vielma oli evakkolapsena Ruotsissa Lapin sodan aikana 1944-45. Tuolta ajalta ovat hänen ensimmäiset muistikuvansa. Kokemukset pienenä poikana raunioitten keskellä ovat pohjana tämän kokoelman tarinalle ja koko hänen elämälleen. Runoillaan hän haluaa kertoa, että vaikeistakin oloista voi selviytyä ja kasvaa onnelliseksi ihmiseksi tukemalla ja ymmärtämällä toinen toistaan. Lapsesta voi kasvaa onnellinen aikuinen, kun hän vain saa riittävästi rakkautta.