Siinä, missä suomalainen helposti näkee vain ihan tavallisen kuutamon, kiusallisesti sammaloituneen polun, uutta lunta tai kuluneen pinnan, kaukoidän ihminen näkee syvää kauneutta ja arvokkaita ajan jälkiä. Vesa Heikkinen avaa kirjassa Kivi, kukka ja kuu (Maahenki 2019) silmämme näkemään oman ympäristömme kauneuden. Idän esteettisten kulttuurien ja katsomisen tapojen tuntijana hän yllättää eurooppalaisen lukijansa ja saa tämän näkemään tutun ympäristön aivan uudella tavalla.

Kirja alkaa 1960-luvun Suomesta. ”Olin vanhempieni kanssa heinätöissä kylätien vieressä. Ohi ajoi auto. Siihen aikaan melkoinen harvinaisuus syrjäkylällä. Ei ajanutkaan ohi vaan jarrutti ja seisahtui. Autosta nousi pariskunta: ’On niin jumalaisen kaunis maisema, että oli pakko pysähtyä.’

Mitä höpäjävät? Mikä ihmeen maisema? Näin edessäni pienet kiviset peltolämpäreet tukkeja kasvavan metsän syleilyssä; peltojen keskellä kumpareella talo ja navetta, pieni omenapuutarha; sen takana järvi, jossa ui koivikkoinen saari; vastarannalla nousi jylhä pystysuora seinä. - - Me jatkoimme heinähommiamme ja joutilaat ajoivat minne ajoivat. - - Oikeasti: en silloin ymmärtänyt, mistä kulkijat puhuivat, kun puhuivat maiseman kauneudesta. Yritän muistella: sanoiko minulle, pienelle suomalaiselle pojalle, koskaan kukaan, että maailma on kaunis?

Timo Setälän viimeistelty, rauhaa henkivä graafinen suunnittelu tekee tästä pienestä kirjasta kauniin esineen ja myös erinomaisen lahjakirjan jokaiselle, joka haluaa oppia näkemään paremmin.