Veikko Salkion (1912–2006) talvisota alkoi jo 28.11.1939 noin kello 17, kun hän kahden rajavartijatoverinsa, Tauno Korhosen ja Eino Simosen kanssa joutui venäläisten sieppaamaksi Kalastajasaarennon Pummangissa. He olivat talvisodan ensimmäiset sotavangit – vaikka sota ei ollut vielä alkanutkaan. Kolmikon matka vei Murmanskin ja Petroskoin kautta Grjazovetsin vankileirille, n. 400 kilometriä Moskovasta koilliseen.
Kaappaus oli pari päivää aikaisemmin tapahtuneiden Mainilan laukausten kaltainen provokaatio, jolla Neuvostoliitto pyrki oikeuttamaan hyökkäyksen Suomeen. Murmanskiin viety Salkio sai muutaman päivän kuluttua lukea suomenkielisistä neuvostolehdistä, että kolmikko oli jäänyt vangiksi venäläisten torjuttua suomalaisten suorittaman hyökkäyksen.
Vapaus koitti vihdoin huhtikuussa 1940, jolloin pääosa yhteensä noin tuhannesta sotavangista pääsi takaisin kotimaahansa. Tosin vapautuneet joutuivat ennen siviiliin pääsyään oleskelemaan noin kuukauden Helsingissä sijainneella karanteenileirillä.
Salkio kirjoitti muistelmansa sotavankeudesta jo 1970-luvulla, mutta ne julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa. Vaikka tarina on monin tavoin traaginen, pääosassa eivät ole ankarat olosuhteet, vaan ihmiset, joista kullakin on oma tarinansa, oma tapansa selviytyä. Mieleenpainuva on mm. jakso, jossa karjavaunuun ahdetut miehet keskellä Venäjän aroja pohtivat oman yhteiskuntansa tasa-arvoisuutta ja oikeudenmukaisuutta – joukossa kun oli niitäkin, joiden mielestä neuvostopropagandan antama kuva Suomessa vallitsevasta kapitalistisesta riistosta ei ollut aivan vailla pohjaa.
Ruokolahdella syntynyt Salkio oli hakeutunut Petsamoon luontoharrastuksensa takia, ja toimi vuodesta 1936 alkaen ensin rajavartijana, sitten vastaperustettujen luonnonsuojelualueiden vartijana. Salkio julkaisi vuonna 2003 teoksen Pummanki – Jäämeren suomalainen kalastajakylä ja sen tuho, jossa hän kuvasi tämän erikoislaatuisen paikan ihmisiä ja luontoa.
Sodan jälkeen Salkio jatkoi elämäntyötään luonnonsuojelun parissa. Tätä työtä jatkaa hänen Kokkolaan perustamansa luonnontieteellinen museo Kieppi.
Teos sisältää myös joukon kirjeitä, joita Salkio vastaanotti pian vapautumisensa jälkeen. Suurin osa kirjeiden lähettäjistä oli hänen ystäviään ja työtovereitaan Pummangista, ja Salkion paluu ”kuolleiden kirjoista” toi selvästikin lohtua näille kotoaan pakenemaan joutuneille ihmisille. Salkio sai karanteenileirin aikana ja sen jälkeen myös vankitovereiltaan muutamia kirjeitä, jotka antavat pienen välähdyksen tämän joukon keskuudessa vallinneista tunnelmista.
Kirjan toimittaja Pertti Hyttinen on kirjoittanut johdannon, jossa valaistaan Salkion kertomuksen taustoja mm. asiakirjalähteiden avulla. Kirjan liitteenä on luettelo Salkion tekstissään mainitsemista vankitovereista, joiden henkilöllisyys on onnistuttu selvittämään.
