Ammattilaisten antamissa selityksissä lapsen vammasta tulee hallitseva piirre ja esimerkiksi lapselle annettuun diagnoosiin latautuu helposti voimakkaita odotuksia. Diagnoosia saatetaan pitää vaikeuksien ratkaisijana tai lapsen toiminnan selittäjänä. Lapsuutta leimaa jatkuva vaatimus toivotusta osaamisesta, käyttäytymisestä ja tavasta oppia. Kehitykseen liittyvää tietoa käytetään hyväksi, kun päätetään esimerkiksi ovatko lapset valmiita osallistumaan johonkin toimintaan tai ansaitsevatko he paikan koulun yleisopetuksessa.

Kun puhutaan vammasta tai kehityksestä, arvioitavat ominaisuudet irrotetaan lapsesta. Taitoja ja suoriutumista käsitellään itsenäisinä kokonaisuuksinaan ilman, että lapseen itseensä viitataan toimijana. Kuva lapsesta sirpaloituu eri alojen ammatti-ihmisten hallitessa ja havainnoidessa kukin yhtä puolta lapsesta.

Puhuessaan lapsesta suhteessa tämän vanhempiin tai hänen ympärillään oleviin muihin aikuisiin, ammattilaiset liittävät lapseen eniten avoimen kielteisiä ilmauksia. Lapsen kielteisten puolien ylittäminen edellyttää lapsen normalisointia puheessa. Normalisoiminen saadaan aikaan esittämällä vammaa mitätöiviä ja korvaavia tekijöitä. Kun ammatti-ihminen pääsee irrottautumaan ammatillisista velvoitteistaan, lapsesta puhutaan tuntevana ja toimivana olentona - persoonana, jolla on myös oikeuksia. Kuvailut lähenevät kertomuksia kenestä tahansa lapsesta, jonka persoonalliset ominaisuudet ylittävät vammaisuuden hallitsevan aseman.

Monipuoliset puhetavat ovat tärkeitä, koska niissä lapset ja heidän vanhempansa osaltaan rakentavat tulkintojaan ammatti-ihmisten tarjoamista kulttuurisista aineksista. Siksi on vahinko, että tulkinnoilla on vaara kaventua tilanteessa, jossa ammatti-ihmiset toimivat usein korjaavana ja suojelevana asiantuntijatahona lapsiin nähden. Tällöin tuen tarpeen määritykset ja ongelmallisiksi koetut piirteet nousevat herkästi keskeiselle sijalle esimerkiksi ihmisoikeuksien toteutumisen tarkastelun sijaan.