Väitöskirjassa selvitetään, miten EU:n maaseudun kehittämisohjelmat (ns. tavoite 5b -ohjelmat) vaikuttivat yhteiskunnallisen oppimisen edellytyksiin kolmella eurooppalaisella maaseutualueella vuosina 1994-1999. Tutkimuksessa tuotettu arviointikehys tarjoaa välineen institutionaalisten muutosten - ja erityisesti niiden ympäristövaikutusten - arvioinnille.
Ympäristönäkökohtien ja maaseudun kehittämisen yhteennivominen edellyttää yhteiskunnallista oppimista. Kehittämistyössä tulisi kyetä tuottamaan uusia toimintavaihtoehtoja. Jos toiminnan liikkumavara näyttäytyy kapeana, ympäristökysymysten merkittävälle huomioimiselle ei ole tilaa.
Oppimisen edellytykset kuvaavat ympäristöintegraation poliittisia lähtökohtia. Mitä kapeammalle joukolle suunnittelun katsotaan kuuluvan, ja mitä tarkemmin merkityksellinen asiantuntemus rajataan, sitä epätodennäköisempää on, että suunnittelussa kyettäisiin irtautumaan vakiintuneista ajatusmalleista. Toisin sanoen: mitä kapeampi joukko ongelmaa tai suunnittelutilannetta pohtii, sitä heikommat ovat yhteiskunnallisen oppimisen edellytykset.
Osallisuuden laajentaminen uusiin ryhmiin tai henkilöihin ei kuitenkaan yksin riitä kasvattamaan oppimisen edellytyksiä. Liiankin tavallista on, että vuorovaikutus kilpistyy eri tahojen kapeaksi edunvalvonnaksi, jossa kukin osallistuja tarkastelee käsillä olevaa ongelmaa tietyn ryhmän edustajana. Yhteiskunnallisen oppimisen kannalta olisi tärkeää, että osallistujat irtautuisivat yhden ainoan roolin edustamisesta. Esimerkiksi maanviljelijä voi osallistua vesiensuojelukeskusteluun paitsi oman ammattikuntansa edustajana, myös äitinä, naapurina ja virkistyskalastajana. Ihmisten monien roolien samanaikaisuus voi luoda osallistujien välille kosketuspintoja ja uusia yhteenliittymiä. Lopputuloksena mahdollisuudet vastavuoroiseen oppimiseen ja uusien ratkaisumallien löytämiseen kasvavat.
Tarkastettavana olevassa väitöskirjassa vertaillaan oppimisen edellytysten muotoutumista EU:n maaseutuohjelmien toimeenpanossa kolmella eri alueella, jotka olivat East Anglia Iso-Britanniasta, Gävleborg Ruotsista ja Etelä-Pohjanmaa Suomesta. Tutkimusaineisto muodostui haastatteluista ja havainnoista. Lisäksi vertailussa hyödynnettiin asiakirjoja ja aiempia tutkimuksia. Niiden avulla oli mahdollista selvittää, millaisiin historiallisiin ja poliittisiin tekijöihin tutkimusalueiden välillä havaitut erot palautuvat.
Tutkimuksessa selvitettiin, millaisiin valtakamppailuihin, ja keille, EU-ohjelmat tuottivat pelimerkkejä. Kaikissa kolmessa tapauksessa EU-ohjelmien toimeenpanoon osallistuminen edellytti erikoisasiantuntemusta ja usein myös jo ennalta vakiintunutta asemaa maaseudun kehittämisen eri areenoilla. Pahimmillaan ohjelmien toimeenpano kasvatti kuilua vaikutusvaltaisten toimijoiden ja maallikoiden välillä ja vähensi näin oppimisen edellytyksiä. Toisaalta esimerkiksi Gävleborgissa ohjelma kannusti uusia ryhmiä osallistumaan kuntien elinkeinopolitiikkaa koskevaan keskusteluun.
Jos oppimiselle oli jo ennestään hyvät edellytykset, ohjelmat todennäköisemmin vahvistivat näitä valmiuksia ja päinvastoin. Etelä-Pohjanmaalla asiantuntijavetoinen metsänparannustoiminta jatkui entiseen tapaan, ilman uusia osallistujia tai innovaatioita, kun taas East Angliassa jo ennestään aktiiviset kansalaisjärjestöt synnyttivät ympäristöpoliittisesti mielenkiintoisia kehittämishankkeita. Oppimisen edellytyksiin saattoi kuitenkin vaikuttaa yhdenkin suunnittelijan innovatiivisuus tai tietyn kansalaisryhmän spontaani aktiivisuus. Toisaalta pitkälle standardoitu tukijärjestelmä saattoi vähentää mielikuvitusta ja oppimista. Tällöin toimijuutta ohjaavat ohjelmatyön käsitteet ja tavoitteet - eivät monitahoiset ihmiset erilaisine ongelmineen.
