Muistan hetken, jolloin vuosikymmeniä sitten kirkkaana kuurapäivänä hiihtelin isäni kanssa halkometsään takamaille. Auringon valojuovat ja puiden varjot vuorottelivat, lumikiteet välkkyivät, Tapion salin holvikaarien alitse hiihdettäessä tipahteli puseron kaula-aukosta sisään pakkasvitiä. Samanaikaisesti oli koettavana elämän kurjuus ja ihanuus; naurava aurinko ja niskaan sulava lumi.



Yhtäkkiä ladun varren lumi pölähti, kun kiepissä yötään viettänyt riekko kohosi siivilleen remakasti nauraen: - Ko peuk, ko peuk, väkkä kä kää...



Vielä tänäkin keväänä toivon pääseväni salomaille tapaamaan tuttua väkeä, riekkoa, laulurastasta, peipposta käkeä.



Toivon lukijoille mieluisia lukuhetkiä luontorunojeni parissa.