Lapsuuskodissani, harmaan tuvan ullakolla asusteli kotitonttu. Lapsuuskotiani ei ole enää, vaan se on purettu

vuosikymmeniä sitten. Kun mökki purettiin, niin kotitonttu muutti kanssamme uusiin tiloihin ja hän asustelee edelleen meillä. Hän lepäilee päivisin lattian alla olevan kellarin nurkassa, jyrsii eineekseen perunoita ja toisinaan salaa porkkanasta pikkuruisen palan napsaisee.

Olen edelleen se sama pikkupoika, joka haluaa katsella umpeen jäätyneen ikkunan lävitse, kun kaksihaarainen pihakuusi taipuu jouluaattoillan leppeässä etelätuulessa. Haluan nähdä, kuinka tuvan pöydällä olevan joulukuusen kynttilät syttyvät ja tinapaperiset kuunpuolikkaat nauravat talikynttilöiden kelmeässä valossa. Pakkasyössä rätisevät revontulet, ne leiskuvat taivaan laella ajattomina kruunuina jouluista jouluihin. Muuttolinnut lentävät, muurahaiset korsiaan kantavat, kevätjäät ryskyvät. Ajatuksissa tässä ja nyt rantasauna, tukkilaisen tupa, äiti rukkia polkee, mirri uunilla kehrää, öljytuiju savuaa. Ihme ja kumma, kotitonttu istuu olkapäällä. Kun itken, hän kuiskaa:

- Älä sure, anna pollen surra, sillä on suuri pää. Aja joulukirkkoon, anna tierojen lentää, aisakellon helkähdellä ja mielen iloa soida.

- Hsss...hiljaa. Tonttu supattaa!