Minä aloitin koulunkäynnin kymmenvuotiaana 1948. Aika oli todella ankeaa muutama vuosi aiemmin olleen Lapinsodan jälkeen. Lapsuudenkotini oli vanhasta rantasaunasta tehty pienen pieni tönö. Tuvassa oli ainoastaan yksi yksinkertainen ikkuna joka oli talvisin ylös saakka jäässä. Koululäksyni luin öljylampun kelmeässä valossa. Radiota ei mökissä ollut ja myös sanomalehdet puuttuivat.

Kodin ja koulun välinen yhteys oli todella toimivaa, sillä opettajat vierailivat toisinaan oppilaiden kodeissa. Ruoka koulussa ja kotona oli vaatimattomampaa kuin nykyisin. Mutta nälkä oli paras kokki. Äiti saattoi toisinaan savoa murtaen sanoa: - On hyvä, kun sinä poeka saet koolussa makkeeta lämmintä puuroo syyvä mahas tääteen. Puuro oli usein marjapuuroa, johon ainekset oli hankittu poimimalla porukalla koulumarjat. Viisikymmentä luvun vaihteessa ei puhuttu koulukuljetuksista, vaan kukin tuli kouluun kuinka parhaiten pääsi, kuka suksilla, tai jalan. Talvisin pitkämatkalaiset tassuttelivat sivuteitä reenjalaksen jälkiä pitkin. Yleensä ottaen entisaikaan tyydyttiin vähään. Osattiin iloita pienistä iloista, kun ei oltu suuriin totuttu.