Miten Suomen tornionlaaksolaisnuoret hahmottavat kotiseutuaan kielialueena? Mitä he suhteuttavat sitä muihin alueisiin ja niiden puhetapoihin? Mitä meänkieli heille tarkoittaa? Entä millaisia ovat ne mekanismit, jotka pitävät elinvoimaisena niin väkevän murrepiirteen kuin jälkitavujen h:n (lähethäänkö sauhnaan)?
Kielentutkimuksessa murrealueita on perinteisesti tarkasteltu kielenpiirteiden maantieteellisten levikkien kannalta. Tämä Suomen Tornionlaaksoon sijoittuva tutkimus edustaa kansanlingvistiikkaa, jossa lähtökohdaksi asetetaan ihmisten kielitietoisuus, kuten kognitiiviset murrerajat. Tutkimuksessa tarkastellaan yhtä abiturienttivuosikertaa edustavien pellolaisten samaistumista kotiseutuunsa ja heidän alueellisen identiteettinsä rakentumista murteen käytön ja murretietoisuuden kautta. Murteen käyttöä, kielitietoisuutta ja tapoja puhua kielellisestä identiteetistä peilataan eroihin, joita tutkimuksessa ilmenee nuorten ympäristösuhteissa. Yksilölliset erot murteellisuudessa näyttävät kytkeytyvän eroihin alueellisessa samaistumisessa.
Aiemman tutkimuksen tavoin käsillä oleva teos näyttää, että h:n paikkojen määrittelemättömyys on myytti. Kokonaan uutta tietoa on, että ”h:n päältä puhuvien” tornionlaaksolaisten kielitaju ulottuu erottamaan tornionlaaksolaiset h:t muualla esiintyvistä h-muodoista.
Tutkimus asettuu osaksi keskusteluja, joita on käyty Tornionlaakson alueesta ja sitä vuodesta 1809 lähtien halkoneesta rajasta. Se tarjoaa uutta tietoa kielentutkimuksen ja maantieteen kentälle sekä Tornionlaakson alueesta kiinnostuneille. Kirja avaa kieliasennetutkimuksen metodisia periaatteita ja ratkaisuja, joten teos soveltuu myös oppikirjaksi sosiolingvistiseen asennetutkimukseen.