Uuni Klami's piano concerto Une nuit a Montmartre occupies a special place in what is known as the 1920s Modernism in Finnish art music. Despite its jazz influences, it is scored for a traditional symphony orchestra. The three-movement structure derived from the Classical-Romantic concerto tradition is blurred through the use of attacca transitions. The first movement is a serious opening with aspirations towards nobility. The use of solo saxophones are obvious allusion to jazz - and a cause for scandal in the solemnly Sibelian musical landscape that was Finland in the 1920s. The decadent mood is contrasted by the straightforward anti-Romanticism of the last movement, Ronde. The ragtime-like piano rhythms and a dry martellato style recalling Prokofiev are set against a burst of orchestra pyrotechnics where Klami for the first time shows his chops as an orchestrator.



Uuno Klamin pianokonsertolla Une nuit a Montmartre on erityinen asemansa suomalaisen taidemusiikin ns. 1920-luvun modernismin piirissä. Jazz-vaikutteistaan huolimatta Klamin ensimmäinen pianokonsertto on kirjoitettu perinteiselle sinfoniaorkesterille. Klassis-romanttisesta konserttotyypistä periytyvä kolmiosaisuus on attacca-siirtymin hämärretty. Ensimmäinen osa on vakava, suorastaan ylevä, jossa jazziin viittaa saksofonien käyttö - aikanaan skandaali sibeliaanista ruususenunta nukkuvassa Suomessa. Dekantentin tunnelmakuvan vastapainona toimii viimeisen osan, Ronden, suoraviivainen antiromantiikka. Soolo-osuuden ragtime-vaikutteiset synkoopit ja Prokofjevilta tuttu martellato-tyyli saavat vastavoimakseen orkestraalisen ilotulituksen, jossa Klami ensimmäistä kertaa näyttää orkesterivirtuoosin kykyjään.