Katharina von Boran oli kuljettava pitkä tie, ennen kuin hänestä tuli tohtori Martin Lutherin vaimo.

Katolinen Eurooppa pilkkasi uskonpuhdistajamunkkia siitä, että tämä avioitui luostarista karanneen nunnan kanssa. Sellainen rakkaustarina tuntui kaikista yhtä mahdottomalta kuin ruusut hangella.

Aviopuolisona, perheenäitinä ja leskenä Katharina kulki vielä pitemmän ja vaikeamman tien, joka oli kaukana miellyttävyydestä ja kunniasta. Hänen työmääränsä ja menetyksensä – kahden lapsen ja miehen kuolema, yhden lapsen keskenmeno, omaisuuden menetys – olivat yli-inhimilliset, mutta silti hän toteutti kutsumuksensa. Sairasvuoteellaan Katharina kertoo haluavansa takertua Kristuksen viittaan kuin takiainen. Onnettomuus aiheutti kuoleman hänen ollessaan 55-vuotias. Kuolinvuoteellaan hän sanoo: ”Kaiken on Herra taivaassa minulta ottanut, mutta tämä tarkoittaa, ettemme saa kiinnittää noihin asioihin sydäntämme. En olisi arvannutkaan, että oppisin rakastamaan herra tohtoriani niin kovasti. Hän oli niin hyvä.”

Elämäkertaromaanin kirjoittaja, saksalainen Ursula Koch (s. 1944) kuvaa teostaan: ”Jos emme kuuntele ylistyskuoroja emmekä panettelijoiden myrkkykieltä, vaan annamme kirjeiden ja muiden todisteiden puhua puolestaan, saamme kuulla aivan tavallisista ristiriidoista, sairauksista, ahdistuksista, epäilyksistä, koetuksista ja kuolemasta. Kuulemme karkeita solvauksia ja kitkerää ironiaa, mutta myös helliä sanoja, pilailua ja laulua. Silmiemme edessä ei ole evankelisen pappilan ihanne, jota kukaan meistä ei pysty toteuttamaan, vaan joukko ihmisiä, jotka kamppailevat saadakseen arkeensa voimaa ja kärsivällisyyttä.

”Apostoli Paavalin lohdulliset sanat alkuseurakunnalle soveltuvat Katharina Lutherinnaan samoin kuin jokaiseen kristittyyn: ’Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme."