Vienan Karjalan kaukaisilla kylillä ja niiden asukkailla on erityinen merkitys sekä Suomen että Venäjän kulttuurihistoriassa. Näillä seuduilla, salomaiden sydämessä ja kuohuvien koskien äärellä säilyi muinainen kansanruno pisimpään niin, että Vienan läänin runonlaulajilta ja tietoniekoilta saatiin talteen Kalevala-eepoksen ainekset 1800-luvulla. Tiettävästi jo viikinkiajalla, 1000-luvun alussa virisi Pohjanmiesten kiinnostus Vienan seutujen luonnonrikkauksia kohtaan, ja norjalaisten Thoririn ja Hundin retket mainitaan vanhimmissa viikinkien saagoissa.

Erämaiden kauneus ja koskematon luonto antoivat henkistä voimaa niille asukkaille, joiden niukat elämänehdot vaativat heiltä erityistä sitkeyttä ja sinnikkyyttä. Muinaisen kansan uskon ja pakanallisen tapakulttuurin perustalle kykeni Idän kirkon lähetystyö tuomaan kristinuskon sanoman, joka vapautti kansan jatkuvasta pelosta luonnonhenkiä kohtaan ja niille suoritettavien lepytysuhrien pakosta.

Kristinusko ja sen vaikutukset alkoivat näkyä 1400-luvulla, kun Vienanmeren kaukaiseen Solovetskin saaristoon syntyi ensin pieni ortodoksinen luostariyhteisö, joka suotuisissa olosuhteissa kasvoi ja säteili vaikutustaan niin sivistyksen kuin uskonelämänkin edistäjänä.

Teos pyrkii valaisemaan Solovetskin pyhittäjien elämäntyötä ja 1600-luvulla syntyneen vanhauskoisuuden vaiheita luostariyhteisön historiassa. Bolshevikkivallankumous ja siihen kuuluva uskonnottomuus koetteli luostaria kovalla kädellä. Veljestö perustettiin uudelleen ja luostari elpyi vasta vuodesta 1990 alkaen.