Varhaiskristillisyys käsitteenä tarkoittaa kristillisiä kirkkoja ja kristillisiä yhteisöjä ennen kristinuskon sallimista vuonna 315. On hyvä muistaa, että alkuseurakunta piti itseään osana juutalaisuutta. Sen hengellisyydessä korostui lopun aikojen odotus ja sen myötä keskittyminen yksinomaan hengellisiin asioihin. Ensimmäinen kristittyjen yhteisö sai kokea Jerusalemissa voimakkaan ilmestyksen, jota kristillisessä traditiossa kutsutaan Pyhän Hengen vuodatukseksi. Kristinuskon voikin parhaiten tunnistaa siitä, että sen opetukseen liittyy Kolmiyhteisen Jumalan kunnioittaminen ja olemassaolo. Jo kristikunnan varhaisimpina aikoina esiintyi harhaoppeja, joita vastaan kristillisten yhteisöjen paimenten ja kirkkoisien oli voimakkaasti taisteltava, ja kristinusko pääsi lopulta voitolle.
Tuore teokseni tuo esille keisari Konstantinuksen, joka vihki vuonna 326 Byzantionin raunioilla ”Uuden Rooman”, jonka jälkimaailma on hänen kunniakseen nimennyt Konstantinopoliksi. Vuodesta 330 se oli Konstantinuksen johtaman valtakunnan pääkaupunki, missä hän piti hovia loistossa ja komeudessa, voidakseen tehdä vaikutuksen armeijaan ja kansaan. Konstantinus kutsui koolle kirkolliskokoukset, joista ensimmäinen pidettiin vuonna 325 Nikaiassa (Nikeassa).
Kristillisen kirkon nopeata kasvua osoittaa sekin, että Nikeassa oli paikalla jopa 318 piispaa ja suuret määrät alempaa papistoa. Itä-Rooman valtakunnan politiikkaa ja kirkkopolitiikkaa kuvataan bysanttilaisen kulttuurin näkökulmasta muutoinkin.
Slaavilaisten apostolit Kyrillos ja Methodios jatkoivat Jumalan valtakunnan työtä omalla tahollaan, ja niin slaavilaiset kansat, sen myötä Venäjänmaa ja venäläiset saatiin liitetyksi kreikkalaisen papiston avulla kristikunnan piiriin. Luostarilaitos valtasi alaa ja venäläiset munkit keskittyivät innolla kristilliseen lähetystyöhön. Kirkon opin kehittyminen oli tulosta niiden poikkeuksellisen etevien henkilöiden toiminnasta, joista käytetään nimitystä ”kirkkoisät”. Eikä pelkästään kirkkoisien kirjallinen tuotanto ole esikuvallista, vaan myös heidän elämäntapansa.
Kiovasta tuli sen kristinuskoon kääntyneiden ruhtinaiden ansiosta Venäjän kirkon alkukoti. Slaavilaisten kansojen joukossa Bulgaria nousee niin ikään näkyvälle sijalle kristinuskon historiassa ja kehityksessä. Siellä kehittynyt sivistys ja omaleimainen kulttuuri nousevat teoksessa tärkeälle paikalle. Suomen ja Karjalan kirkkohistoriassa tarkastellaan vanhauskoisuuden vaiheita.
