Unto Martikaisen kirja kertoo Idän kirkon kehittymisestä vanhan tutkimustradition valossa. Sisältöä: Bysantin kulttuuriperintö, Ortodoksisen kirkon pyhät, Ortodoksisen kirkon lähetystyö, Ortodoksinen lähetystyö Suomessa, Karjalan luostarit ja pyhät kilvoittelijat, Bysantin tiede ja taide, Venäjän varhaishistoriaa, Kiovan vallasta Novgrodin valtaan, Novgrodin kaudesta Moskovan valtakauteen, Venäjän ortodoksinen kirkko, Vanhauskoisuus Venäjällä ja Karjalassa.
Bysantin kristillinen valtio sai alkunsa, kun keisari Konstantinus antoi kastaa itsensä kristinuskoon. Aluksi kristittyjen joukko oli pieni, ja kristinuskon kannatus oli vähäinen. Keisari Konstantinuksen vuonna 325 koolle kutsuma Nikean kirkolliskokous oli tapahtuma, missä monille harhaopeille voitiin julistaa tuomio. Tärkeä tekijä harhaoppien kukistumisessa oli kirkkoisä Augustinuksen rohkeus ja auktoriteetti, jolla hän saattoi puolustaa kristinopin oikeutusta.
Vuonna 1054 toteutunut idän ja lännen kirkkojen ero toisistaan merkitsi myös opillisten linjausten selkiytymistä. Itä-Rooman kirkon keskuspaikaksi tuli Byzanthion, josta keisari Konstantinuksen nimen mukaan tuli Konstantinopoli. Bysantin luostarilaitos ja sen ensimmäiset askeetit korostivat hesykasmin, intensiivisen rukouselämän, paaston ja hiljaisen mietiskelyn tärkeyttä. Toisaalta Rooman kirkon johdossa paavi ja paavinvalta vahvistuivat niin, että uskonpuhdistukselle eli reformaatiolle syntyi välttämätön tarve, jonka myötä Rooman kirkko jakautui uudelleen.
Idän kirkon johdossa paikalliskirkkojen ortodoksiset patriarkat tulivat tärkeiksi suunnan näyttäjiksi. Ortodoksisen kirkon pyhät kilvoittelijat osoittivat esimerkillään, kuinka ihmisten tulisi elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Pyhien muistopäivistä muodostui aikaa myöten tärkeitä kirkollisia juhlapäiviä. Ne yhdistivät ortodoksisen kirkon jäseniä toisiinsa ja ne lujittivat yhteisöllistä uskonelämää.
Slaavien apostolit Kyrillos ja Methodios tekivät mahdollisiksi kansankielisten Raamattujen ja liturgisten tekstien käännöstyön myötä kirkkokansan osallistumisen yhteiseen jumalanpalveluselämään.
Kun suuriruhtinas Vladimir vuonna 988 otti kristillisen kasteen, tuli Kiovasta Venäjän kirkon alkukoti. Venäjän ortodoksiselle kirkolle valmistui venäjänkielisen Raamatun käännöstyö vuonna 1875.
Venäjän ortodoksisen kirkon lähetystyö menestyi hyvin, ulottuen jopa Alaskan pohjoisten kansojen pariin. Suomen ja Karjalan suunnalla Valamon ja Konevitsan sekä Petsamon luostareiden lähetystyö saavutti uusia alueita ja juurrutti sinne uskonsanomaa, kun taas Solovetskin luostarin veljestö teki hengellistä työtä Pohjois-Venäjän ja Lapin asukkaiden keskuudessa.
Patriarkka Nikonin ideoimat kirkolliset reformit nostattivat 1660-luvun Venäjällä vastaliikkeen, ja sitä kannattavien vanhauskoisten eli staroverien oli paettava virallisten tahojen vainoa, aina Suomen ja Karjalan syrjäisiin rajakyliin asti. Bysantin säteitä voimme havaita tänäänkin, vaikkapa osallistumalla rukoushetkiin kylätsasounassa arvokkaiden pyhäinkuvien äärellä.
