"Joskus kun on paha olla, ahdistaa. Minulla on keino kaikki tuo karkoittaa. Itselleni annan siivet unelmiin salaisiin. Lailla villihevosen vailla rajoja ja ahdistusta. Laukkaa mun sieluni noihin unelmiini, jotka vain siellä ovat täyttä totta." Näin puhuu, ajattelee ja kuvittelee ranskalais-suomalainen kuvataitelija ja runoilija Ulla Dilon, joka asuu maaseudulla lähellä Pariisia hoitaen puutarhaansa, maalaa ja runoilee, sillä hän ajattelee, että se mikä on totta itselle oman sydämen syvyydessä, on totta kaikille ihmisille, ja sen oivaltaminen on hänen mukaansa juuri meille tarkoitettua lahjaa, todellista neroutta Kuvaamalla näin taiteen keinoin itsensä omin termein hän luo itsensä Wittgensteinin sielun tavoin alastomammaksi kuin useimpien ihmisten, sillä rakentamalla oman mielensä, hän luo sen ainoan osan itsestään, jolla on merkitystä hänen värikylläisiä mielikuvitustöissään, joita on ollut esillä mm. Louvren taidemuseossa Pariisissa.
Ulla Dilon on toettanut elämässään venäläisen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin Peili-elokuvan runoilijalle asettamaa hyvää elämänohjetta: "Runoilija kutsutaan paikalle antamaan henkinen sysäys, eikä kasvattamaan lisää epäjumalanpalvelijoita" töissään, joiden kautta hän haluaa sanoa katsojalle ja lukijalle, että kokemusta voi sanoa esteettiseksi, vain jos se on totta, miellyttävä ja itsessään haluttava, maailmassa missä pelotti uhka katkaista arjen tylsyys, jossa ranskalaisfilofi Foucaultin mukaan Jumalan kuolema kaikui juuri syvimmin kokemuksena kielestä, mikä ei palauttanut meitä kirjalliseen ja positiiviseen ihmisen maailmaan, vaan avautui loputtomassa ja rajattomassa.
Ulla Dilonin avoin ajattelu, joka ei luo kaaoksesta synteesiä, vaan luopuu teorian, totuuden ja järjenkäsitteiden ylivallasta, missä elämisen ehdot ovat ahtaita ja säännöt kuristavia, mutta valitettavan yhteisiä kaikille ihmisille kaikkialla, hän rakentaa sanoin ja kuvin ihanan tyhjyyden ja suloiseen joutenolon harmoniaan tarkoitetetut mielikuvituspuutarhat ja -kylpylät, missä piilee kauneuden yksityinen salaisuus kauneutta kutsuvassa maassa."
Tie nykyisyyteeni on ollut kuin suurta seikkailua. Aivoverenvuoto 23 ¿ vuotiaana, mikä muutti elämäni täydellisesti. Muutto Suomesta Ranskaan. Koko elämäni. Onneni ja onnettomuuteni. En ole käynyt mitään taidekoulua. Vain Vapaan taidekoulun värioppikurssin, joka oli täyttä puppua. Mutta minulla oli onnekseni hyvä ja rohkea värisilmä. Kysymys on aivan samasta asiasta kuin absoluuttinen sävelkorva. Sitä ei voi oppia. Se vain on joillakin. Ihmisillä se on sisäsyntyistä. Aivan samoin kuin värisilmä. Ei sitä opita jollakin kurssilla. Lähes kaikki suuret taiteilijat ovat olleet itseoppineita, oman tiensä löytäneitä ja tinkimättömiä omalle itsekehittämälleen ilmaisutavalleen. Nyt minä olen tavattoman iloinen etten käynyt mitään taidekoulua, sillä olen vapaa kaikista niistä kahleista, joita opetus väkisinkin aina pakolla istuttaa ihmisiin. Minä olen vapaa. Kaikesta tuosta olen vapaa kulkemaan omaa itse kehittämäni ja rakentamaani tietä. Olen löytänyt onneni tekemällä taidetta.
Se on minun elämäni. Ja sille annan kaikkeni maalatessani, jolloin olen vapaa toteuttamaan kaikki unelmani tauluissani joita maalaan. Niissä on koko minun maailmani, unelmani ja minun sieluni. Minun Tauluni ovat minä. Ne ovat kuvallisia runoja, joiden ovat lähtökohtina ovat kuvakielisyys, rytmi, puhuja ja teema: ihmiseltä ihmisille. Kirjoittihan aikoinaan jo roomalainen runoilija Horatius, että maalareilla ja runoniekoilla oli sama valta yrittää mitä tahansa. Jokainen runoilija oli oman itsensä kohtalo. Ihan samalla tavalla minä olen joutunut sen minuuden orjaksi, joka minussa on luomisvoimainen."
