Uuno Klami (1900-1961) oli menestynein maailmansotien välillä julkisuuteen tullut suomalainen säveltäjä. Helsingin musiikkiopistoajan oppilastöiden herättämä kiinnostus ja sensaatiomainen ensikonsertti olivat alku nousujohteiselle uralle, jonka toisen ääripään kruunasi nimitys kotimaan musiikkielämän korkeimmalle paikalle Suomen Akatemian säveltäjäjäseneksi. Klami oli säveltäjänä myös kiistelty. Hänen musiikkinsa koettiin usein fragmentaariseksi, muista säveltäjistä muistuttavaksi ja ilmaisultaan oudon objektiiviseksi; sen käsitteellistäminen oli aikalaisille vaikeaa. Historialliskriittisen, materiaalilähtöisen ja kontekstualisoivan tutkimuksen kaksi toisistaan erottamatonta tavoitetta ovat Klamin tyylin ja sen kehityksen käsitteellistäminen ja kuvaaminen sekä kahden erikoislaatuisen musiikkikaupungin, Helsingin ja Pariisin, erittely hänen kehityksensä maaperänä. Tutkimuksessa oletetaan ja kuvataan subjektiivinen vaikutin, joka ohjaa luovan yksilön tekemään yhdenlaisia mieluummin kuin toisenlaisia valintoja. Kysyn, mitä Klamin muistuttavat ominaisuudet ovat, onko mahdollista erottaa niissä käsitteellisesti tulkittavaa valikoivuutta ja millaisiin identiteettisidoksiin ne voidaan häntä koskevassa kuvauksessa yhdistää. Ranskalainen ja venäläinen musiikki olivat osa Klamin suomalaista koulutusta, mutta hänen tuotantoonsa ilmestyy Pariisin-opintovuonna 1924-25 eklektinen (valikoiva) asenne suhteessa aiempiin musiikkiohjelmistoihin. Yhtymäkohdat la belle époquen musiikin, venäläis-ranskalaisen orkesterityylin ja ajankohtaisen antiromantiikan kanssa ilmentävät kosmopoliittista säveltäjäidentiteettiä. Samalla tulee esiin välinpitämättömyys romanttisen saksalaisen musiikkiajattelun arvojen, erityisesti yksilökeskeisyyden ja musiikin edistyksen ihanteen suhteen ihanteita, jotka olivat monien eurooppalaisten aikalaisten näkökulmasta vanhentuneita.